Elokuvien Vuosi 2014

Vaikka alun perin tarkoitukseni oli välttää ”vuosilistan” tekemistä, ajattelin tehdä yhden. Ihan vain vastapainoksi sille roskalle, mitä vastaan tulee vähän väliä. Samat elokuvat, joihin törmää miljoonalla muullakin listalla. En tällä tarkoita, että oma listani olisi jotenkin erikoinen tai parempi muihin verrattuna, mutta uskallan väittää että se on ainakin omaperäisempi kuin esimerkiksi Helsingin sanomien mielikuvituksettomat listat. Vaikka jotkut julkaisut eivät edes alennu tällaisiin listoihin kuten esimerkiksi Filmihullu, itse näen sen kuitenkin jännittävänä osana amatöörin elokuvaharrastelua. Listojen tekemisessä yksinkertaisesti kerrataan ja muodostetaan käsitys siitä, minkälaisen kokonaisuuden vuosi on muodostanut ja miten se liitetään osaksi elokuvahistoriaa, sillä sitä se nyt on. Samalla mietitään myös omaa suhtautumista elokuvaan yleisestikin. Hirveintä on se, että tilaa annetaan vain tietylle määrälle. Monilla se on kymmenen, itse olen ottanut vapauden valita viisitoista. Silti siinä joutuu tarkasti pohtimaan elokuvan arvoa itselleen. Mitkä jätän pois ja mitkä valitsen?

                      

Älyttömintä on lähteä moittimaan toisten valintoja. Tunnustan, että olen itsekin tätä tehnyt ja teen paikoitellen yhä. Mutta loppujen lopuksi kyseessä on valinta, josta oma persoonallisuus tulee näkyviin. Elokuvat listalla heijastavat minua eikä kukaan voi sanoa, että valintani on huono tai että olen jättänyt jotain pois. Voidaan kyllä sanoa, että lista on tylsä, mutta koska se on täysin subjektiivinen tekele, sitä tulee jollain tasolla arvostaa. Ymmärrän, että on vaikea arvostaa jonkun Veli-Pekka Lehtosen listaa, kun mies jatkuvasti viittaa Oscareihin, palkinnoista turhimpiin (eikä keskity edes itse elokuvaan). Silti uskon, että tälläkin herralla on ollut jonkinlainen intohimo elokuvia kohtaan, jotka hän on valinnut. Tai sitten ei. Ei ainakaan kirjoituksen perusteella. Mutta kommenttien ehdottelut aasialaisista elokuvista sun muista ovat typeriä. Yhtä hyvin voin kysyä, että missä ovat afrikkalaiset elokuvat. Reilu lista olisi luultavasti lista, jossa jokaisesta maasta olisi valittu joku elokuva. Mutta silloin unohtuisi se oleellinen.

                      

Tähän vielä sanon, että elokuva ei ole kuollut eikä se tule kuolemaankaan, jos uskallamme innostua, vaatia ja liikkua. Elokuvaa on enemmän kuin koskaan. Se on rasittavaa, mutta samalla myös kaunista. Jonkun nimettömän amatöörin tekele voi ihan yhtä hyvin olla tärkeä elokuva kuin jonkun, jolla on nimeä ja palkintoja. Elokuvasta on tullut yhä tärkeämpi väline tunteiden ilmaisuun, sillä nykyään kaikki voivat sitä tehdä. Eri asia, miten siinä onnistutaan. Uskon, että filmiä tulee säilyttää ja että ne elokuvat, jotka on filmille kuvattu, tulisi filmikopioina myös mahdollisimman hyvin säilyttää. Ei ole tulevaisuutta ilman historiaa. Jos on mahdotonta nähdä esimerkiksi Citizen Kanea filmiltä, luulen, että jotain on menetetty. Olen optimistinen digitaalisen elokuvan puolesta, vaikka se harvoin kykenee saavuttamaan filmin kauneuden ja elävyyden. Me emme saa elää menneisyydessä, mutta meidän tulee muistaa menneisyytemme ja mistä ollaan tultu. Jos menneisyys katoaa, ei ole nykyisyyttä. Elokuvien laadusta ei tulisi niinkään huolehtia, sillä elokuva muuttuu ja tekijät näkevät formaatin uudella tavalla. Jos jotain kritisoimisen aihetta on, niin se liittyy maahantuontiin (elokuvan kapeuteen) ja elokuvan näkemiseen paikoissa, joissa ne tulee nähdä. Jos kankaita ei enää ole, jos uusia elokuvia saatikka sitten klassikoita ei voi enää nähdä kunnolla, pelkään, että jotain korjaamatonta on tapahtunut.

                      

Sitten vielä yksi asia ennen itse listaa. Festivaalit ovat tämän päivän tärkein tapa nähdä elokuvaa. Siksi niitä pitää tukea niin hyvin kuin mahdollista, sillä ne päivittävät takapajuista Suomeakin elokuvien näkemisessä. Ne laajentavat käsitystä elokuvasta ja ovat siksi tärkeitä, Sodankylä etupäässä. Tämä kuulostaa ehkä tyhmältä (siis todella tyhmältä) ja teennäiseltä, mutta haluan kiittää kolmea festivaalia, joihin pääsin kiireiden lomassa tutustumaan jälleen. Ensinnäkin alkuvuodesta järjestettävä Helsinki Cine Aasia –festivaali, joka on pieni, mutta esittää olennaisia töitä. Lukuisat cinefiilit odottavat pääsevänsä näkemään esimerkiksi Tsai Ming-liangin Jiao you –elokuvaa, mutta festivaalilla käyneet näkivät sen jo aikoja sitten. Sama pätee Lav Diazin, nykytekijöistä merkittävämmän, tuotantoon. Norte näytettiin jo noilla festivaaleilla, vaikka näinkin sen vasta Sodankylässä. Pienellä festivaalilla on tällaisia etuja, sillä niillä asiat tehdään rakkaudesta elokuvaan.

Sitten luonnollisesti Sodankylä, elokuvafestivaaleista suurin. Paikka, jossa historia ja nykyisyyden dialektiikka tuntuu niin esityksissä kuin paikoissakin. Ajatella, että esimerkiksi Michael Powell on joskus kävellyt näitä samaisia katuja! Viiden päivän ajan nähdään elokuvaa niin kuin pitääkin, niiden oikeissa muodoissa oli kyseessä sitten filmille tai digitaaliselle tehty elokuva. Kaiken kruunaavat tekijät, joiden läheisyys tuo teoksiin oman, ainutlaatuisen sävynsä. Vaikka monet alkuperäiset suunnitelmat tuntuivat menneen mönkään, ei festivaalin tasoa se mitenkään haitannut. Noiden viiden päivän aikana näin esityksiä, jotka kuuluvat säälittävän elämäni suurimpiin tilaisuuksiin; Rossellinin Matka Italiaan filmikopiolta Alain Bergalan uskomattoman pohjustuksen säestämänä, Sjöströmin elokuva Vuori-Ejvind ja Hänen Vaimonsa tuulen ulvoessa sisällä ja ulkona, Diazin Norte, Pabstin Iloton Katu, kolme kuolematonta Chaplin –teosta (en tule koskaan unohtamaan lapsen puhdasta ja viatonta naurua, joka kajahti näiden esitysten aikana), Rohrwacherin The Wonders veden sataessa teltan lävitse, Panfilovin terävä Pyydän Puheenvuoroa vessahädän kiduttaessa, mutta filmin silti lumotessa… Jotain jäi näkemättä, mikä tietystä harmittaa (Ermlerin Talonpojat), mutta jos jokin koskaan ylittää tätä kokemusta… No, sen on oltava jotain suurta.

Kolmantena Rakkautta ja Anarkiaa filmifestivaali, joka tuo uuden elokuvan aatelia Suomeen. Vaikka kirjoitusten takia lukuisat elokuvat jäivät näkemättä, oli festivaalin ohjelmisto täynnä kauniita elokuvia. Harmittaa, että niin monta piti jättää näkemättä, mutta sellaista se on. Festivaalin tilastolliset kävijämäärät vain kasvavat. Joko yhä uudempi ihminen innostuu näkemään jotain uutta tai sitten samat naamat haluavat nähdä yhä enemmän elokuvia yhä yksipuolisemman tarjonnan edessä. No, annetaan vähän armoa, sillä esitykseen tuli lukuisiakin hienoja elokuvia vielä suuremman määrän paskaa rinnalle.

Nyt, itse listan pariin. Toivottavasti se jollain tasolla kykenee edustamaan modernin elokuvan diversiteettiä.

1.      Norte, hangganan ng kasaysayan

En ole koskaan aikaisemmin nähnyt yhtään Diazin elokuvaa, mikä varmaan on osasyynä siihen, miksi Nortesta tuli suuri suosikkini. Mutta elokuva ei ole hieno sen takia, että sen on ohjannut Lav Diaz, että se kestää huimat neljä tuntia tai että se tulee ”eksoottisesta” maasta. Näin sanovat ihmiset, jotka eivät katso elokuvia, jotka eivät niitä arvosta ja yrittävät potkia niitä ihmisiä maan tasalle, jotka ovat huomanneet elokuvien voiman olevan riippumaton niiden tekopaikasta. Diazin elokuva noudattelee Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen” ajatusta rikoksen tuhoavasta voimasta, mutta paisuu inhimilliseksi testamentiksi elämästä ja sen painosta (siitä tulee myös elokuva kansakunnasta). Jotkut kutsuvat sitä naturalistiseksi realismiksi, mutta jokin estää minua sanomasta noita sanoja. Jokin elokuvan tunnelmassa nostaa sen jonnekin muualle. Onko sielun loppu historian loppua?

Diaz, joka käsittelee jokaisessa elokuvassaan tavalla tai toisella kansaansa ja sen kohtaloa on tuonut tuon tematiikan olennaiseksi myös Nortessa. Tapahtumapaikoilla on liittymäkohtansa diktaattori Ferdinand Marcosiin sekä fasismiin. Kyseessä on tarina ihmisistä, mutta samalla myös jostain suuremmasta. En aivan osaa pistää Nortea sanoiksi ja siksi hapuilen ilmauksissani jatkuvasti. Se kuitenkin palailee mieleeni lähes joka päivä enkä saa Lav Diazin filmographiaa pois mielestäni. Siellä se odottaa valloittamista. Norte ei ole vain vuoden paras elokuva vaan myös vuosikymmenen. Syytökset tyylinsä hylkäämisestä elokuvan kuluessa ovat absurdit – se kulkee koko ajan kallion kielekkeellä ja odotettavasti sen yli. Ollaan kiinni tässä maailmassa, mutta samalla kuljetaan myös jossain tuonpuolisessa. Diaz on palauttanut elokuvaan älyn yhdistettynä sydämeen.

2.      The Wonders

Alice Rohrwacherin toinen elokuva on uskomaton taidonnäyte. Se on hiljainen ja intiimi, mutta jotain maagista siinäkin on. Kuvaus on satumaisen kaunista – näin on: elokuva, joka kulkee sadun ja realismin risteyksessä. Mainosmalli on kuin hyvä haltiatar, joka tuo mahdollisuuden uudenlaiseen elämään. Elokuva lainailee kummallisia satuelementtejä, mutta kulkee realismin rajoissa. Näytteleminen on kautta linjan upeaa ja nuoren Maria Alexandra Lungun kasvoissa on jotain kiehtovaa, kuin aikuisen silmät nuoren ihmisen kehossa. Hän tuntuu tuntevan elämän, ehkä köyhät kotiolot ovat opettaneet hänet näkemään ja tarkkailemaan maailmaa, mutta silti hänessä on jotain lapsenuskon kaltaista naivia luottamusta hyviin haltiattariin, joka saa hänet pysymään lapsena. On vaikea tätäkään elokuvaa tiivistää, mutta äärimmäisen kaunis se on. Italialaisesta elokuvaperinteestä ammentava ja siihen uusia elementtejä tuova mestariteos, jonka tunnelmasta voi oppia ja johon on helppo rakastua. 

3.      Timbuktu

Timbuktu on hiljainen meditaatio, jonkinlainen yössä kaikuva surumielinen huuto. Ihmiset ovat väsyneitä, mikä luo heihin voimaa taistella vastaan, mutta myös antamaan itsensä todellisen Jumalan käsiin. Enää ei ole olemassa pelkoa, on vain surua. Kun maailma on heidät hylännyt, ihmiset uskaltavat antautua jonkin suuremman käsiin. Suru muuttuu uhmaksi. Nuorten poikien jalkapallopeli ilman palloa fundamentalistien kiellettyä sen on samaan aikaan suruisaa ja voimakasta katsottavaa. Elokuvan keskipisteessä on ihminen niin vahvasti, että siitä on vaikea erehtyä. 

4.      Interstellar

Monet motkottavat tästä vaihtoehdosta, sillä sehän edustaa populaarin elokuvan nimeä Christopher Nolania. Miestä, jota joko ylistetään päättömästi tai vihataan vähintään samalla mitalla. Interstellar on varmasti täynnä ongelmia, mutta niiden laajuus ei välity elokuvan välittämän tunteen alta. Nolan palauttaa elokuvaan melodramaattisen spektaakkelin, tunteiden suuruuden. Se on todellinen blockbuster, jonka keskiössä ovat inhimilliset tunteet, jotka muistuttavat jotain Spielbergin teosta kuten Kolmannen Asteen Yhteys, josta Nolan on vähintäänkin saanut yhtä paljon inspiraatiota kuin 2001: Avaruusseikkailusta. Vertaukset Tarkovskiin ja Kubrickiin tuntuvat typeriltä, sillä Nolan on enemmänkin Spielbergin ja Lucasin kaltaisten elokuvaintoilijoiden hengenheimolainen. Interstellarissa tunteet ylittyvät monin verroin aikaisempia töitä suuremmin, onhan kyseessä myös koko maailman kohtalo. Elokuvan ratkaisut ovat naurettavia, mutta se ei haittaa elokuvan pääajatusta: viihdekokemusta, jolle antaudutaan sielua myöten. Se on voimakas kokemus – jotain, joka antaa katsojan nauttia tunteistaan. Visuaalisesti se on luultavasti Hollywoodin suurimpia töitä pitkiin aikoihin. Tiivistettynä: elokuva elämää suurempana vanhan Hollywoodin mukaisesti.

5.      Boyhood

Vuoden varmasti ylistetyin elokuva lienee Linklaterin hetkien montaasi, Boyhood. Sen ainutlaatuisuus ei löydy kuvaustavasta, ”ihmisen kasvamisesta silmien edessä” vaan tunteiden autenttisuudesta, siitä, miten hetket hengittävät ja sitten tarttuvat toisiinsa muodostaen jonkinlaisen ketjun menneisyyteen. Hetket ovat sen pääosassa kuten ne ovat olleet lukuisissa Linklaterin aiemmissa töissä (suurimpana mainittakoon Rakkautta Ennen –sarja). Hetkiin on helppo rakastua ja niihin tarttuu. Boyhoodista tulee kuin rakas muisto.

6.      Ilo Ilo

 Elämän tuntee myös singaporelaisen Anthony Chenin kauniissa debyyttielokuvassa, joka ammentaa samasta elokuvan perinteestä kuin Hou Hsiao-hsienin ja Edward Yangin taiwanlaiset elokuvat. Se on täynnä tunteita ja inhimillisyyttä, mutta sivuaa myös sosiaalista tilannetta. Kuvaus on yksinkertaista, mutta kaunista. Luonnollisesti mieleen tulee myös Yasujirô Ozu ja hänen elokuvansa perheyksiköstä ja kasvavasta yhteiskunnasta sen ympärillä. Se ei vaadi mitään ihmeellisiä juonenkäänteitä tai avantgardistisia kameratemppuja kyetäkseen tarjoamaan sydäntälämmittävän kokemuksen toisten ihmisten elämästä. Se ei pyri etsimään metafyysisiä totuuksia tai ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Se yksinkertaisesti kuvaa suhteita, ihmisten välisiä ihmisten yhteiskunnassa. 

7.      Les Combattants

Elokuva, joka kääntää perinteiset roolit ylösalaisin. Naisen rakkaus ei tässä tapauksessa pelasta miestä vaan se taitaa juuri olla toisinpäin. Peter von Bagh kuvatessaan hienosti Fordin elokuvaa Vaitelias Mies sanoi, että kyseisessä elokuvassa miehen ja naisen rooleja kehitellään taistelevassa hengessä. Les Combattants seuraa samankaltaista lähestymistapaa; elokuva alkaa miehen ja naisen painiottelusta ja kehittyy näiden kahden ottaessa yhteen vähän väliä. Mies rakastuu nopeammin kuin nainen, joka yrittää vältellä tunteita opettamalla itselleen, että vain kovuudella voi selvitä. Loppua kohden elokuva ottaa jopa surrealistisen sävyn, kuvasto on kuin maailmanlopusta. Lopputulos ei olekaan niin korni kuin miltä se voi aluksi vaikuttaa. 

8.      Winter Sleep

Voiko Winter Sleepiä luokitella ”kirjalliseksi elokuvaksi”? Se nojaa dialogiin kuten joku Bergmanin filmi, mutta sen juuret ovat klassisen venäläisen kirjallisuuden ytimessä. Päähenkilön ylimielisyys ja ”itsevarmuus” ovat tuttua, hän on aina oikeassa ja muut ovat väärässä. Kauneinta on Ceylanin kuvaus tästä matkasta. Hiljalleen hän kehittelee Aydinin hahmoa, joka ei loppupeleissä olekaan niin mätä kuin miltä vaikuttaa. Elokuva on tosiaankin kuvaus eräänlaisesta ”talviunesta”. Vaikka joskus tuntuu, ettei Ceylanin elokuva pysy materiaalin runsauden perässä, onnistuu se pääosin tasapainottumaan kauniiksi kokonaisuudeksi, jonka keskuudessa ovat klassiset tunteet. Tuntuu, että Winter Sleep ammentaa ehkä enemmän kirjallisuudesta ja näytelmistä kuin se ammentaa elokuvasta. Silti se tuntuu perinnetietoiselta elokuvalta, joka tuo nykyiseen elokuvamaailmaan jotain uutta tai pikemminkin tuoksahduksen vanhaa. 

9.      Jiao You

Tsai Ming-liangin kiintymys kuvan fyysisyyteen näkyy ehkä selvemmin Jiao Youssa kuin hänen muissa töissään. Lopun kohtaukset saavuttavat absurdit, mutta ihailtavat mittasuhteet. Se muuttaa elokuvataiteen meditaation taiteeksi. Kuvat ovat mestariteoksia, jotka kasvavat lopussa yhdeksi. Hiljainen kuvaelma ihmisistä yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella, kaipaus kohti jotain, mitä ei ehkä enää ole tai ole koskaan ollutkaan. Taidokkaasti Tsai myös ottaa käyttöönsä digitaalisen elokuvan, vaikka paikoitellen saattaa saada tunnelman videotaiteesta elokuvan sijaan. Silti elokuvan kuvat jäävät mieleen, ne piirtyvät sinne ja niihin pystyy melkein palaamaan milloin tahansa. Tsain elokuva on täydellinen vastaisku Hollywoodin nopeatempoiselle roskalle.

10.  Snowpiercer

On iloista huomata ettei Bong Joon-ho siirtynyt Amerikkaan kuten Park Chan-wook vaan loi ensimmäisestä englanninkielisestä tuotannostaan kansainvälisen produktion, jossa on tähtiä esimerkiksi Islannista (Nói Albinói –elokuvasta tuttu Tómas Lemarquis) sekä Romaniasta (Vlad Ivanov, lukuisten uuden romanialaisen elokuvan filmien tähti). Snowpiercer on näyttävää sci-fiä, jonka taustalla jyllää kommentaari eriarvoistumisesta ja (vaikka Bong onkin sen kieltänyt) luonnonmuutoksesta. Näiden käsittely ei ole mitenkään mestarillista eikä tematiikaltaan Snowpiercer nousekaan vuoden huippuelokuviin vaan visioltaan. Bongin intohimoinen ote elokuvaan näkyy, vaikka se tuntuu karkailevan rytmin ulkopuolelle. Tällaista elokuvaa voisi kutsua kutsumukseen nojaavaksi viihteeksi, josta kutsumus välittyy niin, että se tuo elokuvalle omanlaista persoonallisuutta ja arvoa.

11.  The Skeleton Twins

Jälleen kerran ollaan kauniin yksinkertaisuuden äärellä. The Skeleton Twins luottaa osaltaan nostalgiaan (80-luvun jenkkidraamat), mutta sen kaunein osa on elokuvan kaksosten välinen suhde sekä sen kyky kertoa ihmisistä tuomitsematta. Ihmiset ovat keitä he ovat, heillä on huonoja päiviä, menneisyys kannettavanaan… Omat vaivat. Kristen Wiigin ja Bill Haderin kemia on kaunista ja heidän sisarussuhteensa yksi modernin independent elokuvan koskettavimpia. Näinkin yksinkertaisella ja kevyellä kosketuksella voi luoda unohtumattomia elokuvia.

12.  Moebius

Kim Ki-duk jakaa yleisön, se on selvä. Hänen elokuvansa eivät ole kuitenkaan kohauttavia vaan ehkä pikemminkin terrorisoivia. Ne ovat kokemuksia, jotka on pakko kokea, mutta jotka on myös saatava pois sisältään. Moebius sopii korealaisen elokuvan mielenlaatuun, sen kieroutuneisuuteen. Elokuvan pääosassa on perhe, jonka suhteita Kim kehittelee tumma virne naamallaan. Hän myös heittää ilmoille kamalan ajatuksen, jonka haluamme sulkea jonnekin syvälle: ”olemme kuin isämme, vaikka kuinka taistelemme”. Korealaisessa elokuvassa perhe on usein suuressa osassa, mutta tuskin sitä koskaan on käsitelty näin kieroutuneesti – ei edes Kim Ki-youngin Hanyo –elokuvassa. Jotain elokuva kertoo ihmisluonteesta, ehkei niinkään humanistisista kuin naturalistisista seikoista. Moebius on elokuva, jonka katsoessa on kohdattava itsensä.

13.  The Grand Budapest Hotel

Voisi sanoa, että Wes Andersonin elokuvista puhuttaessa voi melkein mikä tahansa olla lempielokuva, sillä ne kaikki tuntuvat lähes samanlaisilta ja niitä on käsitelty samanlaisella otteella. Mielenkiintoista on Andersonin kyky luoda näyttelijöistä omia nukkejaan, ”vakavatkin” näyttelijät muuttuvat pelleiksi, jos Anderson niin haluaa. Visuaalinen ”karkkilook” on joillekin liikaa, mutta Andersonin ystäville yksi niistä syistä, miksi elokuva on niin hurmaava. Se on täynnä vanhojen aikojen naiiviutta, vaikka joskus se käy yhtä rohkeasti pinnan alla ehdottelevaksi kuin ne samaiset elokuvat vuosien takaa, jotka nyt sokea näkee naiiveina.

14.  Bota

Iris Elezi ja Thomas Logoreci käyvät rohkeasti Albanian menneisyyteen kiinni kuvaamalla nykyhetkeä. Ihmisiä, jotka lorvivat paikassa, joissa heidän ei ehkä edes pitäisi olla. Menneisyys on jatkuvasti läsnä ja jollain tavalla se kummittelee niillä rajamailla, joihin kahvila Bota (maailma), on perustettu. Ihmiset tähtäävät kohti päämäärää, jota eivät voi mahdollisesti edes saavuttaa. Se kummittelee heidän elämässään – he ovat tulevan ja menneisyyden välissä jatkuvasti; tuleva ei tule, mutta menneisyys sen kuin kasautuu takana.

15.  X-Men: Days of Future Past

Viimeinen elokuva on ehkä kummallinen vaihtoehto, mutta yllätyin sen tunteesta positiivisesti. Supersankarielokuvat ovat vain tämän päivän trendi kuten westernit aikoinaan, eivät ne ole elokuvan kuolema. Days of Future Past on niitä harvoja elokuvia, joissa on myös temaattista syvyyttä; erilaisuus ja veljeys. Kuinka on mahdollista elää erilaisuuden kanssa käsi kädessä? Se on myös kauniisti toteutettu – Charlesin ja Ericin välillä on kaunis veljeyden side, joka jää näkemyksen alle. Kaksi eri tapaa elää ja nähdä erottavat heidän tosistaan. Ennen kaikkea Days of Future Past on spektaakkeli, mutta sen sisällä on jotain kaunista.

Totuus kohtauksessa: Maapallokohtaus Chaplinin "Diktaattorissa"

On ehkä hieman liiankin irrallista lähteä puhumaan vain yhdestä kohtauksesta liittämättä sitä suurempaan kokonaisuuteen, mutta niin minä aion nyt tehdä. Eilisen Sai yau gei: Yut gwong bou haap –filmin (Jeffrey Laun ensimmäinen osa Stephen Chow –komediasta Kiinalainen odysseia, 1995) jälkeen kirjoitin, etten osaa arvioida komedioita, sillä minulla on suhteellisen huono komedian taju. Osaan vain nauraa niille kohtauksille, jotka minua itseäni huvittavat. Olen harvinaisen huono tunnistamaan komedian rytmiä tai sitä, miten koomikko käyttää tilaa, ympäristöään ja välineistöään. Tänään minut komediaa vei ajattelemaan Aki Kaurismäestä pidetty pikkuesitelmä, joka otettiin vastaan nihkeästi. Ihmiset olivat sitä mieltä, että eihän kukaan voi tehdä tuota tosissaan. Mutta kyllä Kaurismäen elokuvissa on totisuutta kätkettynä hymyn taakse. Nämä ajatukset puolestaan johdattelivat miettimään Chaplinia ja hänen kuuluisinta kohtaustaan Diktaattorissa.

Kohtaus, jossa Chaplinin diktaattoriparodia Adenoid Hynkel heittelee kevyttä maapalloa ja haaveilee maailmanvalloituksesta on oleellinen osa koko elokuvakomedian historiaa. Kyseessä ei ole vain kaunis baletti, jonka taakse piiloutuu monia painavia teemoja vaan itse komediaa määrittelevä kohtaus. Tuossa kohtauksessa paljastuu komedian salaisuus, ehkä sen syvin olemus ja myös sen kauneus. Olemme tottuneet lukemaan elokuvan satiirina, joka pilkkaa diktaattoreja ja mielipuolisia maailmanvalloitusyrityksiä, mutta meiltä jää näkemättä oleellinen linkki itse taiteeseen. Kohtaus on ilman muuta kantaaottava, mutta tahallisesti tai tahattomasti sen taakse piiloutuu assosiaatio, joka saattaa jollain tasolla olla jopa pelottavakin; nimittäin koomikon yhteys diktaattoriin.

Siinä missä diktaattorille maailma on leikkikenttä, on se sitä myös koomikolle. Koomikon tulee säilyttää tietynlainen keveys maailmaa kohtaan, jotta hän pystyy paljastamaan sen katsojalle lempeästi. Hänen ei tule painua muun maailman mukana synkkyyteen synkkien aikojen saapuessa, sillä hän on eräänlainen vapahtaja ja turva kansalle. Voisiko koomikkoa kuvailla jopa pyhimykseksi? Niin arvostettua on nauraminen. Koomikko löytää naurua sieltä, mistä sitä on vaikea löytää. Naurun avulla hän paljastaa vääryyden ja samalla huomauttaa että hymyn avulla me pystymme taistelemaan vaikeimpanakin aikana. Diktaattori haluaa maailman itselleen, mutta koomikko haluaa näyttää sen muille. Diktaattorille maapallo on keveä, koska hän on sokeutunut ja kuvittelee kykenevänsä valloittamaan sen ja omistamaan sen; tekemään sillä mitä tahansa. Koomikolle maapallo on keveä, koska hän ymmärtää maailmaa ja haluaa paljastaa sen lempeyden esittämällä oman suhteensa siihen (hän on saavuttanut eräänlaisen hyväksymisen tilan – asiat ovat niin kuin ne ovat eikä sille voi oikeastaan tehdä mitään). Kun katsomme kohtausta illuusio silmissämme (Chaplin on Hynkel, ei ole Chaplinia vaan Hynkel), me näemme diktaattorin hulluuden. Kun puolestaan katsomme Chaplinia, näemme elokuvakomedian totuuden ja Chaplinin suurimman salaisuuden.

Molemmilla tavoilla tätä kohtausta on pakko katsoa, sillä silloin huomaamme syyn sille, miksi parhaimmat tekijät ovat todellakin parhaita tekijöitä. Parhaimmat ja rakastetuimmat elokuvat ovat persoonallisia, koska ne syvällä sisimmissään paljastavat tekijöidensä suhteen todellisuuteen; maailmaan ja asioihin, siihen, miten ne on aseteltu tai ovat asettuneet. Näiden elokuvien perusta on luotu elokuvataitelijan luonteesta ja elämästä – kaikesta, mitä siihen kuulu. Sille perustalle voidaan luoda pyrkimyksiä totuuteen. Tässä kohtaamme myös taitelijan suuren paradoksin: on nähtävä paikkansa maailmassa, jotta voi nähdä itse maailman. Tämä kohtaus ei vain paljasta vallan yleistä luonnetta vaan se paljastaa ennen kaikkea Chaplinin (tekijä) subjektiivisen maailman. Samalla se kasvaa yhdeksi taiteen perusluonnetta taitavimmin hahmottelevimmista kohtauksista. Se on yksi moniulotteisemmista ja liikuttavimmista kohtauksista, joita yksikään elokuvantekijä koskaan on kyennyt kamerallaan loihtimaan. Kun kysytään, kuka on koomikko tai kuka on elokuvantekijä, voidaan tuo kohtaus näyttää. Mutta samalla se vastaa myös johonkin yleisluontoisempaan totuuteen: minkälainen ihminen on persoona.