Elokuvien Vuosi 2014

Vaikka alun perin tarkoitukseni oli välttää ”vuosilistan” tekemistä, ajattelin tehdä yhden. Ihan vain vastapainoksi sille roskalle, mitä vastaan tulee vähän väliä. Samat elokuvat, joihin törmää miljoonalla muullakin listalla. En tällä tarkoita, että oma listani olisi jotenkin erikoinen tai parempi muihin verrattuna, mutta uskallan väittää että se on ainakin omaperäisempi kuin esimerkiksi Helsingin sanomien mielikuvituksettomat listat. Vaikka jotkut julkaisut eivät edes alennu tällaisiin listoihin kuten esimerkiksi Filmihullu, itse näen sen kuitenkin jännittävänä osana amatöörin elokuvaharrastelua. Listojen tekemisessä yksinkertaisesti kerrataan ja muodostetaan käsitys siitä, minkälaisen kokonaisuuden vuosi on muodostanut ja miten se liitetään osaksi elokuvahistoriaa, sillä sitä se nyt on. Samalla mietitään myös omaa suhtautumista elokuvaan yleisestikin. Hirveintä on se, että tilaa annetaan vain tietylle määrälle. Monilla se on kymmenen, itse olen ottanut vapauden valita viisitoista. Silti siinä joutuu tarkasti pohtimaan elokuvan arvoa itselleen. Mitkä jätän pois ja mitkä valitsen?

                      

Älyttömintä on lähteä moittimaan toisten valintoja. Tunnustan, että olen itsekin tätä tehnyt ja teen paikoitellen yhä. Mutta loppujen lopuksi kyseessä on valinta, josta oma persoonallisuus tulee näkyviin. Elokuvat listalla heijastavat minua eikä kukaan voi sanoa, että valintani on huono tai että olen jättänyt jotain pois. Voidaan kyllä sanoa, että lista on tylsä, mutta koska se on täysin subjektiivinen tekele, sitä tulee jollain tasolla arvostaa. Ymmärrän, että on vaikea arvostaa jonkun Veli-Pekka Lehtosen listaa, kun mies jatkuvasti viittaa Oscareihin, palkinnoista turhimpiin (eikä keskity edes itse elokuvaan). Silti uskon, että tälläkin herralla on ollut jonkinlainen intohimo elokuvia kohtaan, jotka hän on valinnut. Tai sitten ei. Ei ainakaan kirjoituksen perusteella. Mutta kommenttien ehdottelut aasialaisista elokuvista sun muista ovat typeriä. Yhtä hyvin voin kysyä, että missä ovat afrikkalaiset elokuvat. Reilu lista olisi luultavasti lista, jossa jokaisesta maasta olisi valittu joku elokuva. Mutta silloin unohtuisi se oleellinen.

                      

Tähän vielä sanon, että elokuva ei ole kuollut eikä se tule kuolemaankaan, jos uskallamme innostua, vaatia ja liikkua. Elokuvaa on enemmän kuin koskaan. Se on rasittavaa, mutta samalla myös kaunista. Jonkun nimettömän amatöörin tekele voi ihan yhtä hyvin olla tärkeä elokuva kuin jonkun, jolla on nimeä ja palkintoja. Elokuvasta on tullut yhä tärkeämpi väline tunteiden ilmaisuun, sillä nykyään kaikki voivat sitä tehdä. Eri asia, miten siinä onnistutaan. Uskon, että filmiä tulee säilyttää ja että ne elokuvat, jotka on filmille kuvattu, tulisi filmikopioina myös mahdollisimman hyvin säilyttää. Ei ole tulevaisuutta ilman historiaa. Jos on mahdotonta nähdä esimerkiksi Citizen Kanea filmiltä, luulen, että jotain on menetetty. Olen optimistinen digitaalisen elokuvan puolesta, vaikka se harvoin kykenee saavuttamaan filmin kauneuden ja elävyyden. Me emme saa elää menneisyydessä, mutta meidän tulee muistaa menneisyytemme ja mistä ollaan tultu. Jos menneisyys katoaa, ei ole nykyisyyttä. Elokuvien laadusta ei tulisi niinkään huolehtia, sillä elokuva muuttuu ja tekijät näkevät formaatin uudella tavalla. Jos jotain kritisoimisen aihetta on, niin se liittyy maahantuontiin (elokuvan kapeuteen) ja elokuvan näkemiseen paikoissa, joissa ne tulee nähdä. Jos kankaita ei enää ole, jos uusia elokuvia saatikka sitten klassikoita ei voi enää nähdä kunnolla, pelkään, että jotain korjaamatonta on tapahtunut.

                      

Sitten vielä yksi asia ennen itse listaa. Festivaalit ovat tämän päivän tärkein tapa nähdä elokuvaa. Siksi niitä pitää tukea niin hyvin kuin mahdollista, sillä ne päivittävät takapajuista Suomeakin elokuvien näkemisessä. Ne laajentavat käsitystä elokuvasta ja ovat siksi tärkeitä, Sodankylä etupäässä. Tämä kuulostaa ehkä tyhmältä (siis todella tyhmältä) ja teennäiseltä, mutta haluan kiittää kolmea festivaalia, joihin pääsin kiireiden lomassa tutustumaan jälleen. Ensinnäkin alkuvuodesta järjestettävä Helsinki Cine Aasia –festivaali, joka on pieni, mutta esittää olennaisia töitä. Lukuisat cinefiilit odottavat pääsevänsä näkemään esimerkiksi Tsai Ming-liangin Jiao you –elokuvaa, mutta festivaalilla käyneet näkivät sen jo aikoja sitten. Sama pätee Lav Diazin, nykytekijöistä merkittävämmän, tuotantoon. Norte näytettiin jo noilla festivaaleilla, vaikka näinkin sen vasta Sodankylässä. Pienellä festivaalilla on tällaisia etuja, sillä niillä asiat tehdään rakkaudesta elokuvaan.

Sitten luonnollisesti Sodankylä, elokuvafestivaaleista suurin. Paikka, jossa historia ja nykyisyyden dialektiikka tuntuu niin esityksissä kuin paikoissakin. Ajatella, että esimerkiksi Michael Powell on joskus kävellyt näitä samaisia katuja! Viiden päivän ajan nähdään elokuvaa niin kuin pitääkin, niiden oikeissa muodoissa oli kyseessä sitten filmille tai digitaaliselle tehty elokuva. Kaiken kruunaavat tekijät, joiden läheisyys tuo teoksiin oman, ainutlaatuisen sävynsä. Vaikka monet alkuperäiset suunnitelmat tuntuivat menneen mönkään, ei festivaalin tasoa se mitenkään haitannut. Noiden viiden päivän aikana näin esityksiä, jotka kuuluvat säälittävän elämäni suurimpiin tilaisuuksiin; Rossellinin Matka Italiaan filmikopiolta Alain Bergalan uskomattoman pohjustuksen säestämänä, Sjöströmin elokuva Vuori-Ejvind ja Hänen Vaimonsa tuulen ulvoessa sisällä ja ulkona, Diazin Norte, Pabstin Iloton Katu, kolme kuolematonta Chaplin –teosta (en tule koskaan unohtamaan lapsen puhdasta ja viatonta naurua, joka kajahti näiden esitysten aikana), Rohrwacherin The Wonders veden sataessa teltan lävitse, Panfilovin terävä Pyydän Puheenvuoroa vessahädän kiduttaessa, mutta filmin silti lumotessa… Jotain jäi näkemättä, mikä tietystä harmittaa (Ermlerin Talonpojat), mutta jos jokin koskaan ylittää tätä kokemusta… No, sen on oltava jotain suurta.

Kolmantena Rakkautta ja Anarkiaa filmifestivaali, joka tuo uuden elokuvan aatelia Suomeen. Vaikka kirjoitusten takia lukuisat elokuvat jäivät näkemättä, oli festivaalin ohjelmisto täynnä kauniita elokuvia. Harmittaa, että niin monta piti jättää näkemättä, mutta sellaista se on. Festivaalin tilastolliset kävijämäärät vain kasvavat. Joko yhä uudempi ihminen innostuu näkemään jotain uutta tai sitten samat naamat haluavat nähdä yhä enemmän elokuvia yhä yksipuolisemman tarjonnan edessä. No, annetaan vähän armoa, sillä esitykseen tuli lukuisiakin hienoja elokuvia vielä suuremman määrän paskaa rinnalle.

Nyt, itse listan pariin. Toivottavasti se jollain tasolla kykenee edustamaan modernin elokuvan diversiteettiä.

1.      Norte, hangganan ng kasaysayan

En ole koskaan aikaisemmin nähnyt yhtään Diazin elokuvaa, mikä varmaan on osasyynä siihen, miksi Nortesta tuli suuri suosikkini. Mutta elokuva ei ole hieno sen takia, että sen on ohjannut Lav Diaz, että se kestää huimat neljä tuntia tai että se tulee ”eksoottisesta” maasta. Näin sanovat ihmiset, jotka eivät katso elokuvia, jotka eivät niitä arvosta ja yrittävät potkia niitä ihmisiä maan tasalle, jotka ovat huomanneet elokuvien voiman olevan riippumaton niiden tekopaikasta. Diazin elokuva noudattelee Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen” ajatusta rikoksen tuhoavasta voimasta, mutta paisuu inhimilliseksi testamentiksi elämästä ja sen painosta (siitä tulee myös elokuva kansakunnasta). Jotkut kutsuvat sitä naturalistiseksi realismiksi, mutta jokin estää minua sanomasta noita sanoja. Jokin elokuvan tunnelmassa nostaa sen jonnekin muualle. Onko sielun loppu historian loppua?

Diaz, joka käsittelee jokaisessa elokuvassaan tavalla tai toisella kansaansa ja sen kohtaloa on tuonut tuon tematiikan olennaiseksi myös Nortessa. Tapahtumapaikoilla on liittymäkohtansa diktaattori Ferdinand Marcosiin sekä fasismiin. Kyseessä on tarina ihmisistä, mutta samalla myös jostain suuremmasta. En aivan osaa pistää Nortea sanoiksi ja siksi hapuilen ilmauksissani jatkuvasti. Se kuitenkin palailee mieleeni lähes joka päivä enkä saa Lav Diazin filmographiaa pois mielestäni. Siellä se odottaa valloittamista. Norte ei ole vain vuoden paras elokuva vaan myös vuosikymmenen. Syytökset tyylinsä hylkäämisestä elokuvan kuluessa ovat absurdit – se kulkee koko ajan kallion kielekkeellä ja odotettavasti sen yli. Ollaan kiinni tässä maailmassa, mutta samalla kuljetaan myös jossain tuonpuolisessa. Diaz on palauttanut elokuvaan älyn yhdistettynä sydämeen.

2.      The Wonders

Alice Rohrwacherin toinen elokuva on uskomaton taidonnäyte. Se on hiljainen ja intiimi, mutta jotain maagista siinäkin on. Kuvaus on satumaisen kaunista – näin on: elokuva, joka kulkee sadun ja realismin risteyksessä. Mainosmalli on kuin hyvä haltiatar, joka tuo mahdollisuuden uudenlaiseen elämään. Elokuva lainailee kummallisia satuelementtejä, mutta kulkee realismin rajoissa. Näytteleminen on kautta linjan upeaa ja nuoren Maria Alexandra Lungun kasvoissa on jotain kiehtovaa, kuin aikuisen silmät nuoren ihmisen kehossa. Hän tuntuu tuntevan elämän, ehkä köyhät kotiolot ovat opettaneet hänet näkemään ja tarkkailemaan maailmaa, mutta silti hänessä on jotain lapsenuskon kaltaista naivia luottamusta hyviin haltiattariin, joka saa hänet pysymään lapsena. On vaikea tätäkään elokuvaa tiivistää, mutta äärimmäisen kaunis se on. Italialaisesta elokuvaperinteestä ammentava ja siihen uusia elementtejä tuova mestariteos, jonka tunnelmasta voi oppia ja johon on helppo rakastua. 

3.      Timbuktu

Timbuktu on hiljainen meditaatio, jonkinlainen yössä kaikuva surumielinen huuto. Ihmiset ovat väsyneitä, mikä luo heihin voimaa taistella vastaan, mutta myös antamaan itsensä todellisen Jumalan käsiin. Enää ei ole olemassa pelkoa, on vain surua. Kun maailma on heidät hylännyt, ihmiset uskaltavat antautua jonkin suuremman käsiin. Suru muuttuu uhmaksi. Nuorten poikien jalkapallopeli ilman palloa fundamentalistien kiellettyä sen on samaan aikaan suruisaa ja voimakasta katsottavaa. Elokuvan keskipisteessä on ihminen niin vahvasti, että siitä on vaikea erehtyä. 

4.      Interstellar

Monet motkottavat tästä vaihtoehdosta, sillä sehän edustaa populaarin elokuvan nimeä Christopher Nolania. Miestä, jota joko ylistetään päättömästi tai vihataan vähintään samalla mitalla. Interstellar on varmasti täynnä ongelmia, mutta niiden laajuus ei välity elokuvan välittämän tunteen alta. Nolan palauttaa elokuvaan melodramaattisen spektaakkelin, tunteiden suuruuden. Se on todellinen blockbuster, jonka keskiössä ovat inhimilliset tunteet, jotka muistuttavat jotain Spielbergin teosta kuten Kolmannen Asteen Yhteys, josta Nolan on vähintäänkin saanut yhtä paljon inspiraatiota kuin 2001: Avaruusseikkailusta. Vertaukset Tarkovskiin ja Kubrickiin tuntuvat typeriltä, sillä Nolan on enemmänkin Spielbergin ja Lucasin kaltaisten elokuvaintoilijoiden hengenheimolainen. Interstellarissa tunteet ylittyvät monin verroin aikaisempia töitä suuremmin, onhan kyseessä myös koko maailman kohtalo. Elokuvan ratkaisut ovat naurettavia, mutta se ei haittaa elokuvan pääajatusta: viihdekokemusta, jolle antaudutaan sielua myöten. Se on voimakas kokemus – jotain, joka antaa katsojan nauttia tunteistaan. Visuaalisesti se on luultavasti Hollywoodin suurimpia töitä pitkiin aikoihin. Tiivistettynä: elokuva elämää suurempana vanhan Hollywoodin mukaisesti.

5.      Boyhood

Vuoden varmasti ylistetyin elokuva lienee Linklaterin hetkien montaasi, Boyhood. Sen ainutlaatuisuus ei löydy kuvaustavasta, ”ihmisen kasvamisesta silmien edessä” vaan tunteiden autenttisuudesta, siitä, miten hetket hengittävät ja sitten tarttuvat toisiinsa muodostaen jonkinlaisen ketjun menneisyyteen. Hetket ovat sen pääosassa kuten ne ovat olleet lukuisissa Linklaterin aiemmissa töissä (suurimpana mainittakoon Rakkautta Ennen –sarja). Hetkiin on helppo rakastua ja niihin tarttuu. Boyhoodista tulee kuin rakas muisto.

6.      Ilo Ilo

 Elämän tuntee myös singaporelaisen Anthony Chenin kauniissa debyyttielokuvassa, joka ammentaa samasta elokuvan perinteestä kuin Hou Hsiao-hsienin ja Edward Yangin taiwanlaiset elokuvat. Se on täynnä tunteita ja inhimillisyyttä, mutta sivuaa myös sosiaalista tilannetta. Kuvaus on yksinkertaista, mutta kaunista. Luonnollisesti mieleen tulee myös Yasujirô Ozu ja hänen elokuvansa perheyksiköstä ja kasvavasta yhteiskunnasta sen ympärillä. Se ei vaadi mitään ihmeellisiä juonenkäänteitä tai avantgardistisia kameratemppuja kyetäkseen tarjoamaan sydäntälämmittävän kokemuksen toisten ihmisten elämästä. Se ei pyri etsimään metafyysisiä totuuksia tai ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Se yksinkertaisesti kuvaa suhteita, ihmisten välisiä ihmisten yhteiskunnassa. 

7.      Les Combattants

Elokuva, joka kääntää perinteiset roolit ylösalaisin. Naisen rakkaus ei tässä tapauksessa pelasta miestä vaan se taitaa juuri olla toisinpäin. Peter von Bagh kuvatessaan hienosti Fordin elokuvaa Vaitelias Mies sanoi, että kyseisessä elokuvassa miehen ja naisen rooleja kehitellään taistelevassa hengessä. Les Combattants seuraa samankaltaista lähestymistapaa; elokuva alkaa miehen ja naisen painiottelusta ja kehittyy näiden kahden ottaessa yhteen vähän väliä. Mies rakastuu nopeammin kuin nainen, joka yrittää vältellä tunteita opettamalla itselleen, että vain kovuudella voi selvitä. Loppua kohden elokuva ottaa jopa surrealistisen sävyn, kuvasto on kuin maailmanlopusta. Lopputulos ei olekaan niin korni kuin miltä se voi aluksi vaikuttaa. 

8.      Winter Sleep

Voiko Winter Sleepiä luokitella ”kirjalliseksi elokuvaksi”? Se nojaa dialogiin kuten joku Bergmanin filmi, mutta sen juuret ovat klassisen venäläisen kirjallisuuden ytimessä. Päähenkilön ylimielisyys ja ”itsevarmuus” ovat tuttua, hän on aina oikeassa ja muut ovat väärässä. Kauneinta on Ceylanin kuvaus tästä matkasta. Hiljalleen hän kehittelee Aydinin hahmoa, joka ei loppupeleissä olekaan niin mätä kuin miltä vaikuttaa. Elokuva on tosiaankin kuvaus eräänlaisesta ”talviunesta”. Vaikka joskus tuntuu, ettei Ceylanin elokuva pysy materiaalin runsauden perässä, onnistuu se pääosin tasapainottumaan kauniiksi kokonaisuudeksi, jonka keskuudessa ovat klassiset tunteet. Tuntuu, että Winter Sleep ammentaa ehkä enemmän kirjallisuudesta ja näytelmistä kuin se ammentaa elokuvasta. Silti se tuntuu perinnetietoiselta elokuvalta, joka tuo nykyiseen elokuvamaailmaan jotain uutta tai pikemminkin tuoksahduksen vanhaa. 

9.      Jiao You

Tsai Ming-liangin kiintymys kuvan fyysisyyteen näkyy ehkä selvemmin Jiao Youssa kuin hänen muissa töissään. Lopun kohtaukset saavuttavat absurdit, mutta ihailtavat mittasuhteet. Se muuttaa elokuvataiteen meditaation taiteeksi. Kuvat ovat mestariteoksia, jotka kasvavat lopussa yhdeksi. Hiljainen kuvaelma ihmisistä yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella, kaipaus kohti jotain, mitä ei ehkä enää ole tai ole koskaan ollutkaan. Taidokkaasti Tsai myös ottaa käyttöönsä digitaalisen elokuvan, vaikka paikoitellen saattaa saada tunnelman videotaiteesta elokuvan sijaan. Silti elokuvan kuvat jäävät mieleen, ne piirtyvät sinne ja niihin pystyy melkein palaamaan milloin tahansa. Tsain elokuva on täydellinen vastaisku Hollywoodin nopeatempoiselle roskalle.

10.  Snowpiercer

On iloista huomata ettei Bong Joon-ho siirtynyt Amerikkaan kuten Park Chan-wook vaan loi ensimmäisestä englanninkielisestä tuotannostaan kansainvälisen produktion, jossa on tähtiä esimerkiksi Islannista (Nói Albinói –elokuvasta tuttu Tómas Lemarquis) sekä Romaniasta (Vlad Ivanov, lukuisten uuden romanialaisen elokuvan filmien tähti). Snowpiercer on näyttävää sci-fiä, jonka taustalla jyllää kommentaari eriarvoistumisesta ja (vaikka Bong onkin sen kieltänyt) luonnonmuutoksesta. Näiden käsittely ei ole mitenkään mestarillista eikä tematiikaltaan Snowpiercer nousekaan vuoden huippuelokuviin vaan visioltaan. Bongin intohimoinen ote elokuvaan näkyy, vaikka se tuntuu karkailevan rytmin ulkopuolelle. Tällaista elokuvaa voisi kutsua kutsumukseen nojaavaksi viihteeksi, josta kutsumus välittyy niin, että se tuo elokuvalle omanlaista persoonallisuutta ja arvoa.

11.  The Skeleton Twins

Jälleen kerran ollaan kauniin yksinkertaisuuden äärellä. The Skeleton Twins luottaa osaltaan nostalgiaan (80-luvun jenkkidraamat), mutta sen kaunein osa on elokuvan kaksosten välinen suhde sekä sen kyky kertoa ihmisistä tuomitsematta. Ihmiset ovat keitä he ovat, heillä on huonoja päiviä, menneisyys kannettavanaan… Omat vaivat. Kristen Wiigin ja Bill Haderin kemia on kaunista ja heidän sisarussuhteensa yksi modernin independent elokuvan koskettavimpia. Näinkin yksinkertaisella ja kevyellä kosketuksella voi luoda unohtumattomia elokuvia.

12.  Moebius

Kim Ki-duk jakaa yleisön, se on selvä. Hänen elokuvansa eivät ole kuitenkaan kohauttavia vaan ehkä pikemminkin terrorisoivia. Ne ovat kokemuksia, jotka on pakko kokea, mutta jotka on myös saatava pois sisältään. Moebius sopii korealaisen elokuvan mielenlaatuun, sen kieroutuneisuuteen. Elokuvan pääosassa on perhe, jonka suhteita Kim kehittelee tumma virne naamallaan. Hän myös heittää ilmoille kamalan ajatuksen, jonka haluamme sulkea jonnekin syvälle: ”olemme kuin isämme, vaikka kuinka taistelemme”. Korealaisessa elokuvassa perhe on usein suuressa osassa, mutta tuskin sitä koskaan on käsitelty näin kieroutuneesti – ei edes Kim Ki-youngin Hanyo –elokuvassa. Jotain elokuva kertoo ihmisluonteesta, ehkei niinkään humanistisista kuin naturalistisista seikoista. Moebius on elokuva, jonka katsoessa on kohdattava itsensä.

13.  The Grand Budapest Hotel

Voisi sanoa, että Wes Andersonin elokuvista puhuttaessa voi melkein mikä tahansa olla lempielokuva, sillä ne kaikki tuntuvat lähes samanlaisilta ja niitä on käsitelty samanlaisella otteella. Mielenkiintoista on Andersonin kyky luoda näyttelijöistä omia nukkejaan, ”vakavatkin” näyttelijät muuttuvat pelleiksi, jos Anderson niin haluaa. Visuaalinen ”karkkilook” on joillekin liikaa, mutta Andersonin ystäville yksi niistä syistä, miksi elokuva on niin hurmaava. Se on täynnä vanhojen aikojen naiiviutta, vaikka joskus se käy yhtä rohkeasti pinnan alla ehdottelevaksi kuin ne samaiset elokuvat vuosien takaa, jotka nyt sokea näkee naiiveina.

14.  Bota

Iris Elezi ja Thomas Logoreci käyvät rohkeasti Albanian menneisyyteen kiinni kuvaamalla nykyhetkeä. Ihmisiä, jotka lorvivat paikassa, joissa heidän ei ehkä edes pitäisi olla. Menneisyys on jatkuvasti läsnä ja jollain tavalla se kummittelee niillä rajamailla, joihin kahvila Bota (maailma), on perustettu. Ihmiset tähtäävät kohti päämäärää, jota eivät voi mahdollisesti edes saavuttaa. Se kummittelee heidän elämässään – he ovat tulevan ja menneisyyden välissä jatkuvasti; tuleva ei tule, mutta menneisyys sen kuin kasautuu takana.

15.  X-Men: Days of Future Past

Viimeinen elokuva on ehkä kummallinen vaihtoehto, mutta yllätyin sen tunteesta positiivisesti. Supersankarielokuvat ovat vain tämän päivän trendi kuten westernit aikoinaan, eivät ne ole elokuvan kuolema. Days of Future Past on niitä harvoja elokuvia, joissa on myös temaattista syvyyttä; erilaisuus ja veljeys. Kuinka on mahdollista elää erilaisuuden kanssa käsi kädessä? Se on myös kauniisti toteutettu – Charlesin ja Ericin välillä on kaunis veljeyden side, joka jää näkemyksen alle. Kaksi eri tapaa elää ja nähdä erottavat heidän tosistaan. Ennen kaikkea Days of Future Past on spektaakkeli, mutta sen sisällä on jotain kaunista.

Totuus kohtauksessa: Maapallokohtaus Chaplinin "Diktaattorissa"

On ehkä hieman liiankin irrallista lähteä puhumaan vain yhdestä kohtauksesta liittämättä sitä suurempaan kokonaisuuteen, mutta niin minä aion nyt tehdä. Eilisen Sai yau gei: Yut gwong bou haap –filmin (Jeffrey Laun ensimmäinen osa Stephen Chow –komediasta Kiinalainen odysseia, 1995) jälkeen kirjoitin, etten osaa arvioida komedioita, sillä minulla on suhteellisen huono komedian taju. Osaan vain nauraa niille kohtauksille, jotka minua itseäni huvittavat. Olen harvinaisen huono tunnistamaan komedian rytmiä tai sitä, miten koomikko käyttää tilaa, ympäristöään ja välineistöään. Tänään minut komediaa vei ajattelemaan Aki Kaurismäestä pidetty pikkuesitelmä, joka otettiin vastaan nihkeästi. Ihmiset olivat sitä mieltä, että eihän kukaan voi tehdä tuota tosissaan. Mutta kyllä Kaurismäen elokuvissa on totisuutta kätkettynä hymyn taakse. Nämä ajatukset puolestaan johdattelivat miettimään Chaplinia ja hänen kuuluisinta kohtaustaan Diktaattorissa.

Kohtaus, jossa Chaplinin diktaattoriparodia Adenoid Hynkel heittelee kevyttä maapalloa ja haaveilee maailmanvalloituksesta on oleellinen osa koko elokuvakomedian historiaa. Kyseessä ei ole vain kaunis baletti, jonka taakse piiloutuu monia painavia teemoja vaan itse komediaa määrittelevä kohtaus. Tuossa kohtauksessa paljastuu komedian salaisuus, ehkä sen syvin olemus ja myös sen kauneus. Olemme tottuneet lukemaan elokuvan satiirina, joka pilkkaa diktaattoreja ja mielipuolisia maailmanvalloitusyrityksiä, mutta meiltä jää näkemättä oleellinen linkki itse taiteeseen. Kohtaus on ilman muuta kantaaottava, mutta tahallisesti tai tahattomasti sen taakse piiloutuu assosiaatio, joka saattaa jollain tasolla olla jopa pelottavakin; nimittäin koomikon yhteys diktaattoriin.

Siinä missä diktaattorille maailma on leikkikenttä, on se sitä myös koomikolle. Koomikon tulee säilyttää tietynlainen keveys maailmaa kohtaan, jotta hän pystyy paljastamaan sen katsojalle lempeästi. Hänen ei tule painua muun maailman mukana synkkyyteen synkkien aikojen saapuessa, sillä hän on eräänlainen vapahtaja ja turva kansalle. Voisiko koomikkoa kuvailla jopa pyhimykseksi? Niin arvostettua on nauraminen. Koomikko löytää naurua sieltä, mistä sitä on vaikea löytää. Naurun avulla hän paljastaa vääryyden ja samalla huomauttaa että hymyn avulla me pystymme taistelemaan vaikeimpanakin aikana. Diktaattori haluaa maailman itselleen, mutta koomikko haluaa näyttää sen muille. Diktaattorille maapallo on keveä, koska hän on sokeutunut ja kuvittelee kykenevänsä valloittamaan sen ja omistamaan sen; tekemään sillä mitä tahansa. Koomikolle maapallo on keveä, koska hän ymmärtää maailmaa ja haluaa paljastaa sen lempeyden esittämällä oman suhteensa siihen (hän on saavuttanut eräänlaisen hyväksymisen tilan – asiat ovat niin kuin ne ovat eikä sille voi oikeastaan tehdä mitään). Kun katsomme kohtausta illuusio silmissämme (Chaplin on Hynkel, ei ole Chaplinia vaan Hynkel), me näemme diktaattorin hulluuden. Kun puolestaan katsomme Chaplinia, näemme elokuvakomedian totuuden ja Chaplinin suurimman salaisuuden.

Molemmilla tavoilla tätä kohtausta on pakko katsoa, sillä silloin huomaamme syyn sille, miksi parhaimmat tekijät ovat todellakin parhaita tekijöitä. Parhaimmat ja rakastetuimmat elokuvat ovat persoonallisia, koska ne syvällä sisimmissään paljastavat tekijöidensä suhteen todellisuuteen; maailmaan ja asioihin, siihen, miten ne on aseteltu tai ovat asettuneet. Näiden elokuvien perusta on luotu elokuvataitelijan luonteesta ja elämästä – kaikesta, mitä siihen kuulu. Sille perustalle voidaan luoda pyrkimyksiä totuuteen. Tässä kohtaamme myös taitelijan suuren paradoksin: on nähtävä paikkansa maailmassa, jotta voi nähdä itse maailman. Tämä kohtaus ei vain paljasta vallan yleistä luonnetta vaan se paljastaa ennen kaikkea Chaplinin (tekijä) subjektiivisen maailman. Samalla se kasvaa yhdeksi taiteen perusluonnetta taitavimmin hahmottelevimmista kohtauksista. Se on yksi moniulotteisemmista ja liikuttavimmista kohtauksista, joita yksikään elokuvantekijä koskaan on kyennyt kamerallaan loihtimaan. Kun kysytään, kuka on koomikko tai kuka on elokuvantekijä, voidaan tuo kohtaus näyttää. Mutta samalla se vastaa myös johonkin yleisluontoisempaan totuuteen: minkälainen ihminen on persoona.

Satunnaisia muistiinpanoja Edward Yangista

Edward Yangin tuntemattomuus Suomessa perustuu täysin sille faktalle, että vain yksi hänen elokuvistaan, 1+2 on saanut Suomessa DvD –levityksen (elokuvaa löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista – nopeasti rientäkää varaamaan ne!). Muita lienee aikoinaan näytetty erilaisilla festivaaleilla, mutta nyt lähes yhtäkään Yangin elokuvaa (saatikka taiwanilaista elokuvaa ylipäätänsä) ei ole oikein missään muodossa sopivasti nähtävillä. Filmikopiot kiertävät ympäri maailmaa, mutta vain satunnaisilla festivaaleilla ja ehkä jossain arkistoissa (viimeisin korviin kantautunut tieto oli, BFI:n Southbankin kiinalaisen elokuvan kuukausi aiemmin tänä vuonna, jossa Yang ja Hou saivat näkyvyyttä). Taiwanissa on tehty tarkkaa työtä, ettei kukaan todellakaan pääsisi näkemään näitä hienoja elokuvia. Ja missä lienee pointti? Ne eivät kenties ole kaupallisesti kovin suosittuja ja kuka muka välittäisi jostain taiteesta, jos sillä ei voi tienata? Ongelma ei vain esiinny Suomessa vaan maailmalla ylipäänsä. Internetistä joitain satunnaisia kopioita voi nähdä, mutta niiden laatu ei ole päätähuimaava tai niistä puuttuvat kunnon tekstitykset. Ei sillä etteivätkö Yangin elokuvat voisi kiinnostaa ilmankin tekstityksiä - pelkkinä visuaalisina ja tunnelmallisina ihmeinä - mutta tämän tasoisten elokuvien levitystyössä pitäisi tehdä paljon parempaa jälkeä. Tosin, jos oikeuksia ei saada, miten on mahdollista levittää elokuvaa?

Ei olisi yhtään liioiteltua nousta barrikadeille ja vaatia näitä elokuvia esitettäväksi sopivissa olosuhteissa, sillä ne ovat liian arvokkaita pölyttyäkseen ja kadotakseen lopullisesti. Historian on opetettava jotain ja ehkä jos pidämme ääntä, nämä elokuvat saavat levityksen ja sitä kautta pelastuksen! On ensiarvoisen tärkeää käydä vaikka Orionin arkiston kimppuun ja vaatia näitä elokuvia nähtäväksi, mikäli se vain on mahdollista. Jos menetämme modernin elokuvan parhaimmiston, jokin katkeaa elokuvahistoriassa ja huomaamme pian, että kyyneleet eivät enää auta. Nyt jos koskaan on aika alkaa vaatia ja huutamaan – lähettää kirjeitä ja paljastaa todellinen cinefilia. Ehkä käytän liikaa aikaa kirjoittaakseni mitä pitää tehdä sen sijaan, että kirjoittaisin miksi näin on tehtävä. Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni, sillä ehkä ymmärrettyämme paremmin Edward Yangin taidetta, meillä on mahdollisuus taistella hänen puolestaan. Unohdukseen hän ei suinkaan kuulu, sillä ehkä hän paremmin kuin kukaan muu, on kankaalla kuvannut modernin ihmisen yksinäisyyttä muuttuvassa maailmassa – niitä pakahduttavia tunteita kuten katumus, pelko, onnettomuus…

Yangin elokuvissa muutos on voimakkaasti esillä. Me tunnemme sen, vaikkemme ehkä kykene näkemään sitä yhtä konkreettisesti kuin jonkun Hou Hsiao-hsienin elokuvissa tämän kuvatessa Taiwanin murrosvaiheita historiallisesta näkökulmasta. Muutos on kuitenkin tärkeä elementti taiwanilaisessa elokuvassa, sillä eihän Taiwan itse asiassa ole kovin vanha valtio. Vajaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon – ikään kuin maa olisi jatkuvassa murrostilassa, matkalla tulevaisuuteen. Se heijastuu elokuviin ja niissä esiintyviin ihmisiin. He eivät ole varmoja asioista eivätkä täten uskalla asettaa jalkojaan kunnolla maahan, sillä pelkäävät, että heidän tulee lähteä eteenpäin kohti tuntematonta, joka ei lupaa mitään. Mikään ei tunnu pysyvältä ja kuilu tuntuu suurenevan talouden kasvaessa – ihmisiä tulee enemmän ja eri puolilta. Missä on oma identiteetti? Elokuvassa Ma Jiang (1996) näemme joukon nuori tyhjäntoimittajia, jotka pelleilevät naisten kanssa ja käyttävät ihmisiä hyväkseen. Heillä ei tunnu olevan todellista paikkaa. Tämä vähemmän tunnettu teos muistuttaa kovasti Fellinin I Vitellonia tai muita ”maleksijaelokuvia”, joiden ihmiset ovat jämähtäneet keskelle mahdollisuuksia uskaltamatta ottaa hyppyä kohti tuntematonta (tämä johtuu osittain heidän skeptisismistään, mahdollisuuksien pelosta). Vuonna 1953 Fellinin elokuvan aikaan toinen maailmansota oli juuri loppunut ja italialaisen neorealismin päävaikutusaika oli loppumassa tai sen teemat vaihtumassa. Tavallaan samantasoinen murrosvaihe on menossa Ma Jiangin aikana – uusi vuosikymmen on tulossa ja Taiwan tuntuu olevan tulevaisuus, menneisyys on takana. Väkeä tulee ympäri maailmaa ja jokainen näkee mahdollisuuden Taiwanissa kuin se olisi tulevaisuudessa lännen vahvin kytkös Aasiaan. Näiden ihmisten tungeksiessa apajille, paikalliset jäävät ymmälleen ja katoavat jonnekin ryntäyksen jalkoihin, sillä eivät osaa reagoida.

Oikea ajoitus? Eurooppa kohtaa Taiwanin elokuvassa Ma Jiang (1996)

Kaupungit muuttuvat isommiksi ja yksinäisyys kasvaa. The Terrorizers (1986) –elokuvassa näemme ihmisten satunnaisia kohtaamisia. Nämä kohtaamiset ovat vain lyhyitä eikä niillä ole todellista kestoa, sillä ihmiset eivät uskalla jämähtää paikoilleen. He pelkäävät onnea, sillä se ei ehkä kestäkään. Elokuva on sydämen itku suuressa kaupungissa. Kuin joku parkuisi yöhön (myös Ma Jiangissa tämä tunne on läsnä) odottaen vastausta, joka ei saavu. Kaupungit ovat kuin kuiluja, joiden seinämiin vastaus katoaa. Ehkä kukaan ei uskalla ottaa tätä haastetta vastaan tai he eivät pysty, sillä heillä on omat näennäiset päämääränsä ja näkemyksensä onnesta. Ollaan siis yksin jokaisen jahdatessa omaa elämäänsä, joka tuntuu juoksevan jossain edellä tai sitten se on jäänyt taakse, jolloin sitä ei ole enää mahdollista tavoittaa (1+2 (2000) –elokuvan aviomies, joka yrittää saavuttaa mennyttä rakkautta). Haaveet eivät tunnu saavan kiinni ihmistä tässä tapauksessa – ei olla samalla aaltopituudella. Kaikki on kiinni ajoituksesta, joka karkaa olemattomien asioiden viedessä sen hetken. Ihmiset eivät vain voi olla onnellisia, sillä onnellisuus on itse, oman tarkkaamattomuuden avulla päästetty näköpiiristä. Ei kyetä huomaamaan sitä, kuka on lähellä ja sillä hetkellä saatavilla, sillä suuri maailma antaa muita mahdollisuuksia. Hiljalleen ihmiset katoavat.

Kuva modernista ihmisestä; The Terrorizers (1986)

Hankalat perhesuhteet kuuluvat olennaisella tavalla Yangin tematiikkaan ja johtuvat aiemmassa kappaleessa mainitusta ”olemattoman onnen tavoittelemisesta”. Ihmiset ovat tottuneet toisiinsa niin, että ovat kadottaneet kaiken ajan tajun. Elokuva 1+2 on eräänlainen perhetrilogia, joka tapahtuu Yangille niin luonnollisesti Taipein keskustassa. Se alkaa häillä ja loppuu hautajaisiin käsitellen elämää siinä välillä ikään kuin se olisi Yangin teemojen ruumiillistuma – onko sopivampaa elokuvallista testamenttia kuin ohjaajan suurin mestariteos? Aviomies ja vaimo tutkivat elämäänsä – vaimo lähtee mestarin luokse vuorille, mies tapaa menneen rakkautensa ja yrittää muuttaa elämäänsä mystisen japanilaisyrittäjän luodessa enemmän luottamusta elämään. Tässä Yang päätyy myös kuvaamaan bisneselämän ja materian destruktiivista vaikutusta taiteeseen ja sieluun. Issei Ogatan näyttelemä herra Ota on kaikin puolin kummallinen hahmo. Hän tuntuu olevan elokuvan ainut hahmo, joka on saavuttanut mielen rauhan. Hän inspiroi miestä, N.J:tä yrittämään elämässään. Perheen tytär kokee syyllisyyttä kuin perheen isoäidin joutuminen koomaan olisi hänen syytään ja myöhemmin kiinnostuessaan naapurissa asuvan tytön poikaystävästä. Perheen pienin, Yang-Yang tutkii maailmaa lapsen tapaan huomaamattoman filosofisesti. Hän saa kameran ja haluaa ikuistaa ”sen mitä ei näe”. Tässäkin Yang päätyy tutkimaan yksilöitä – perhe muodostaa yksilöitä. He tuntuvat elävän omissa maailmoissaan niin kuin modernit ihmiset tekevät. Elokuva ei keskity perheen välisten suhteiden problematiikkaan, mutta kuvaa tietynlaista etäisyyttä näiden välillä.

The Terrorizer –filmissä Yang kuvaa naista, joka yrittää löytää voimia erotakseen miehestään, mutta se ei vain tunnu onnistuvan. Hän yrittää löytää tiensä ja sen lopulta löytyessä mies ei ole valmis päästämään lopullisesti irti ja se puolestaan johtaa onnettomuuteen - jälleen: syrjäytyneisyys, mahdottomuus ilmaista itseään. Ma Jiangissa maleksijajengin ”pomon” suhde isään on hankala. Miljonääri on piiloutunut ja muuttaessaan sävelmäänsä elämästä, poika joutuu ristiriitaisten tunteiden valtaan nähden isänsä omien arvojensa petturina, heikkona, epämaskuliinisena. Ihmiset eivät löydä tukea edes vierestään, sillä jokaisella on omat ongelmansa. Muut, materialistiset asiat ovat tulleet heidän välilleen.

Yang ei kiirehdi elokuvissaan koskaan ja otokset saattavat kestää ties kuinka pitkään, mutta yhtä pitkään ne harvoin kestävät kuin Houn ozumaiset, staattiset otot. Myös Yang suosii staattista kuvaustyyliä, muttei pelkää katsella pieniäkin yksityiskohtia kuin johtolankoja – ikään kuin niissä olisi tragedian ainekset; ase tai kamera, ei sen väliä. Yleiskuvia kaupungista Yang käyttää paljon ja Taipei onkin suuri tunteiden labyrintti; sen sivukujille katoaa niin paljon surunhuutoja ja turhautumista, ettei ole ihmekään, että kukaan ei pääse apuun. Onko mahdollista, että joku eksyisi samalle sivukujalle samaan aikaan ja löytäisi apua yksinäisyyteen? Onko sellainen ihmiskontakti edes mahdollista Taipein kaltaisessa modernisoituvassa kaupungissa? Vaikka kaikkialla ympärillä on miljoonia ihmisiä, on jokainen silti kovin yksinäinen.

Kukaan ei ole kuvannut yhtä herkästi, mutta silti sentaalimentaalisuuteen vajoamatta. Teokset ovat täynnä suuria tunteita ja draamaa, mutta silti ne eivät luiskahda melodraaman puolelle vaan pysyvät lähempänä elämää. Kenties siitä syystä, että ihmiset ovat sulloneet tunteensa syvälle sisimpäänsä eivätkä paljasta todellisia toiveitaan. Syntyy hillittyjä kokonaisuuksia, jotka ovat kaikessa tunteiden suuruudessaan kuitenkin pakahduttavia. Ja katkeransuloisia siksi, että kaikki mahdollisuudet onneen ovat, mutta ihmiset eivät nenän alla olevia seikkoja ole huomaavinaankaan. Jokaisella on kiire paikasta toiseen, ajatuksesta toiseen, ”onnesta” toiseen. Mutta vaikka Yangin elokuvat ovatkin täynnä surua ja melankoliaa, niissä on myös kauneutta ja hetkellisiä onnen purskahduksia, jotka kertovat totuuden siitä, että elämä ei kaikessa ohimenevyydessään ole kuitenkaan täysin onnetonta. Ehkä se helpottaa, ehkä ihmiset ymmärtävät antaa vain mennä.

Miksi pelkäämme ensimmäistä kertaa? Jokainen päivä elämässä on ensimmäinen kerta. Jokainen aamu on uusi. Emme koskaan elä samaa päivää kahdesti. Emme koskaan pelkää nousta aamuisin ylös. Miksi? - Herra Ota elokuvassa 1+2

Lav Diaz ja pitkän otoksen voima

Jos Hollywood luo elokuvasta pikaruokaa, Diaz tekee täyden illallisen. Siis italialaiseen tyyliin, jossa ruokakulttuuri on parhaimmillaan. Mutta nyt puhutaan elokuvasta. Sitä kait voisi joillain tavoilla verrata elokuvaan ja niiden yhteyksiäkin voisi tutkia (ja varmasti löytää), mutta siitä ei ole apua Lav Diazista puhuttaessa. Emme liiku äärimmäisen rasittavasti leikatuissa Hollywood elokuvissa, joiden sekunninkin pitkät kuvat ovat täynnä äärettömän tylsiä ja täynnä teräviä digitaalisia yksityiskohtia (niin että niistä saa päänsäryn), vaan jossain aivan erilaisessa. Diazin elokuva on vastapaino Hollywoodin varjolle, joka uhkaa peittää koko maailman. Tuo kulttuurin kuolema. Sielun surma. Diazin elokuva on kulttuurin palautuminen, uskon palautuminen – elokuvan paluu, henkinen ylösnousemus.

Diazin elokuvallinen tyyli ammentaa aasialaisen elokuvan modernista perinteestä. Nyt voidaan katsoa 80 -ja 90-luvun Taiwaniin; niihin suuriin nimiin, joista jäljellä on vain enää varjoja (Edward Yang tosin elää, mutta vain koska on kuollut). On mahdotonta unohtaa Hou Hsiao-hsienin huippukausien taidetta, jolloin kamera ei ollut edestakaisin pomppiva (välillä ärsyttävänkin kiivaasti pyörivä) laatikko vaan ikkuna menneisyyteen – mutta samalla nykyisyyteen ja ehkä tulevaisuuteen. Hänen kuvansa kertoivat: minne ollaan menossa kansakuntana. Samaa tekee Lav Diazin elokuvataide. Se palaa historiaan ja linkittää sen tähän hetkeen. Jotenkin tunnemme sen olevan läsnä, vaikkemme sitä kykenekään konkreettisesti havaitsemaan. Norte, hangganan ng kasasaysayan (eli Norte, historian loppu) sijoittuu moderniin aikaan (se on itse asiassa eräänlainen Dostojevski versiointi päivitettynä tämän päivän Filippiineille), mutta silti se on täynnä jotain historiasta pursuvaa tuskaa. Pitkät otokset viestivät hetkien pituudesta, ehkä tavallaan myös kärsimyksestä. Viaton mies joutuu vankilaan, nainen koettaa selvitä lastensa kanssa ja intellektuelli tuhoutuu omaan sielunsa synkkään taakkaan. Kaikissa noissa tarinoissa tunnemme tuskaa. Hetkissä on epätoivoa, avuttomuutta. Hengen kärsimystä.

Elokuvan suuruus ei johdu vain sen kestosta. Kesto on toissijainen seikka Diazille, vaikka tavalliseen puoleentoista tuntiin tottuneet katsojat eivät ihmetyksissään osaa muusta puhuakaan kuin elokuvan hämmästyttävästä pituudesta. Nortea ei muulla tavalla olisi voinut tehdäkään kuin pitkillä otoksilla, joita Diaz suosii. Hetkien hiljaisuudessa on jotain abstraktia. Tunnemme itse elämän (ihmiset elävät ja hengittävät, mutta vain toistaiseksi) ja tietyllä tavalla kansan surun. Ihmisen taakan, joka on tuttu historian askelmilta. Otokset ovat joskus piinaavia ja ne onnistuvat satuttamaan meitä vähintäänkin henkisesti. Sodankylässä Norten nähdessäni minua joskus sattui jopa fyysisesti. Näissä otoksissa on voimaa, se tunkeutuu hitaasti sisällemme, sillä Diaz antaa kaiken tapahtua niin kuin pitääkin. Elokuva hengittää ja me koemme sen; todella koemme. Me emme voi muuta kuin antautua; sattui se sitten kuinka kovasti tahansa. On meidän moraalinen velvollisuutemme seurata noita tapahtumia ja tuota inhimillistä kärsimysnäytelmää, joka toistaa itseään koko ajan eri muodoissa kaukana katseemme ulottumattomissa. Kun Cousins puhuu elokuvasta ”empatiakoneena”, tässä on elävä esimerkki siitä, ettei se ole vain puhetta.

Voimme päätyä ajatukseen, että hiljaisuus on tapa kertoa ihmisen sielusta. Kyseessä ei ole pituus vaan aika ja mitä se meille tekee. Kyseessä ei ole yritys tehdä jättimäisen pitkiä elokuvia vain kiusatakseen vaan luoda elokuvalle elämä ja sielu; antaa sen hengittää ja tuntua. Meistä tulee yhtä elokuvan hetkien kanssa, sillä se on samalla kertomus meidän omasta henkisestä koettelemuksestamme. TV on keino, jolla ihmiset saadaan helposti tarttumaan emotionaalisesti kiinni hahmoista; TV koskettaa ihmisiä, koska he ehtivät kiintymään hahmoihin lukuisten jaksojen aikana. Myös Diazin elokuva koostuu jaksoista, mutta eri tavalla. Hän käyttää elokuvallisia keinoja kiintymyksen saavuttamiseksi. Inhimillisempää lähestymistapaa: ei vain tapahtumia tapahtumien perään vaan aikaa ajatella – katsojalle aikaa nähdä. Eikä tuo kiintymys ole samanlaatuista kuin television hahmoihin kiintyminen. Televisio harvoin pystyykään luomaan samanlaista yhteyttä kuten elokuva, sillä vielä elokuvaakin vahvemmin televisio on kiinni kaupallisuudessa – kanavat ovat vielä pienemmät. Se ei voi tehdä mitä tahansa kun taas elokuvalla on vielä teoriassa mahdollisuus toimia jotenkuten itsenäisenä kuten Diaz osoittaa. Hän ei osoita vaan tätä vaan myös sen, että on yksi aikamme suurista. Hän on käytännössä yksi maailman ainoista elokuvantekijöistä, jotka todellakin toteuttavat telostaan.

Mutta vaikka Diazin elokuvat ovatkin tällä hetkellä henkistä ruokaa, ne irvailevat myös muodollaan nykymaailmalle. Niiden kiireettömyys ja meditaatiomaisuus on täydellinen vastapaino nykyajan pikaruualle, kuten alussa ehdin mainita. Ihmiset ovat tottuneet juoksemaan arkielämässään, mutta myös ns. ”elokuvaelämässä”, jota monet väittävät elävänsä. Juostaan festivaaleilla erilaisten elokuvien perään ja katsotaan tusina päivän aikana. Diazin elokuva vaatii melkein koko päivän, sillä se ei aio olla helppo (helppous ei tarkoita katsojan kunnioittamista). Diazin elokuva vaatii meiltä kaikki ponnistuksemme, kaikki mahdolliset henkiset resurssimme ja vastineeksi saamme jotain unohtumatonta. Pitkän otokset estetiikka kadottaa meidät maailmasta, mutta samalla vie meidät lähemmäksi sitä kuin olimme ajatelleet – perimmäisten kysymysten äärelle. Olemme kaiken keskipisteessä; nyt me koemme. Otos on tila; paikka, jossa mielemme ja sielumme voivat toteuttaa olemassaoloaan. Se ei ole pelkästään toiseen liitettävä väline jonkin suuremman luomiseen kuten Eisenstein sanoisi vaan elokuvaa jo itsessäänkin. ”Todellisuuteen uskomista”, Bazinin mukaan.

Aluksi

Ajattelin, että olisi hyvä aloittaa blogi tällaisella ns. "esittelytekstillä", vaikkei se elokuvaan liity niillä tavoin, joilla olen ajatellut elokuvasta kirjoittaa. Tuntuu kummalliselta käydä heti asiaan, vaikka kait se olisi oman "imagon" kannalta parempi asia. No, helvettiin imagot sun muut.

Mitä elokuva on tänä päivänä? Se on suurimmaksi osaksi kaupallista viihdettä, jota annetaan katsojille, joita vähätellään. Kuvitellaan, että se mikä tyydyttää katsojan itsetuntoa on se, mitä katsoja tarvitsee. Mutta katsoja ei ole idiootti. Hän on taitelijan tasolla eikä häntä tule millään tavalla vähätellä. Pikaruuan antaminen on vähättelemistä. Nykyään elokuvateatterit toimivat lähinnä kuten yhden tähden ravintolat. Annetaan jotain, joka kuulostaa menussa hyvältä, mutta tosiasiassa sen on valmisateria, joka lämmitetään mikroaaltouunissa ja tarjoillaan. "Siinä." Ei kukaan osaa vaatia mitään muuta, sillä tätä meille on annettu. Kiitos Yhdysvaltain monopoliaseman, meille syötetään kuvaa siitä, että tämä on oikeaa elokuvaa, jota katsojat haluavat viihtyäkseen ja ulkomaalainen elokuva on jotain taidepelleilyä. Miten idioottimaista. Tämä ärsyttää jopa enemmän kuin median jatkuva Venäjä uutisointi.

Elokuva ei ole pikaruokaa vaan se on nautinto, mutta haastava sellainen. No, kaikki elokuvat eivät ole haastavia, mutta ne on silti tehty ammattitaidolla ja niissä on jotain, mikä saa katsojan pohdiskelemaan. Mutta erilaisella tyylillä tehtyjä elokuvia ei tule pelätä. Ohjaajan käsiala on yksi asioista, joka tekee parhaista elokuvista niin hienoja. Niissä on omanlainen kosketus, jota kellään muulla ei ole. Lainaan Mark Cousinsia (ja teen tätä ehkä liiankin usein) ja sanon, että "elokuva on empatiakone". Tämä "empatiakone" syntyy siitä, kun eritaustaiset ihmiset käyvät töihin luodakseen subjektiivisia taideteoksia, joista tuleekin yhtäkkiä töitä, jotka saattavat representoida kansakunnan kokemuksia. Elokuvien avulla näemme muiden mielen sisälle - niin taitelijan kuin kankaalla olevien hahmojenkin. Oikeissa elokuvissa on oikeita ajatuksia ja tunteita eikä kaikki ole niin mustavalkoista ja yksinkertaista kuten Hollywood saattaa meille näyttää. Mutta en unohda, että Hollywoodinkin systeemin sisällä on työskennellyt ja työskentelee (noo ehkä joitakin) todellisia taitelijoita, jotka ovat luoneet maailmoita ja päästäneet meidät päänsä sisälle. 

Noiden taitelijoiden löytäminen vaatii kuitenkin kykyä nähdä. Elokuvan näkemään oppiminen ei ole kovin vaikeaa eikä yksikään mielipide ole loppujen lopuksi väärä, jos sen osaa perustella. Ei ole mitään häpeää sanoa itsestään selviä asioita, sillä niiden kautta syntyy suurempia ajatuksia. Pienet asiat muuttuvat isoiksi. Itsekään en ole mikään mestari ja elokuvaa olen harrastanut vasta kaksi ja puoli vuotta, mutta ne ovat olleet upeita vuosia täynnä mahtavia kokemuksia. En ole kovin vanhakaan, kahdeksantoista, mutta elokuvaan rakastuminen ei vaadi mitään tiettyä ikää tai tiettyjä kokemuksia. Yleensä todellinen rakastuminen tapahtuu ylättäen. Olemme tietyssä mielentilassa ja kohtaamme kankaalla jotain, joka liikuttaa meitä tai muistuttaa meitä itsestämme. Huomaamme, mikä voima liikkuvalla kuvalla - valolla ja pimeydellä - on.

Blogissa pitäydyn kirjoittamaan kaikenlaista elokuvaan liittyen. Kirjoitan ohjaajista, näyttelijöistä, kriitikoista, elokuvapoltiikasta (tämä saattaa olla joillekin liikaa, varsinkin kun olemme kuumasanaisia suomalaisia) ja muutenkin tavasta nähdä elokuvaa. Koetan kirjoittaa monipuolisesti erilaisia asioita ja löytää jonkinlaisia yhteyksiä, jotka yhtyvät suuremmiksi kokemuksiksi. Mutta seuraavaa tavoitetta varten varaan uuden kappaleen, jotta ne, jotka vain silmäilevät tekstiä, saattaisivat saada siitä kiinni.

Ennen kaikkea koetan levittää elokuvan sanomaa niin hyvin kuin se tällaisen blogin kautta on mahdollista. Koetan jakaa tietoani tuntemattomista ohjaajista ja elokuvista. Koetan kirjoittaa suomalaisia mielipiteitä, jotta kaikkea ei tarvitsisi metsästää englanniksi tai muuksi kieleksi sanakirjan kanssa. Kirjoitan paljon myös uudesta elokuvista ja nykyisistä tekijöistä - niin tutuista kuin harvinaisemmistakin. Paljon tilaa tulevat saamaan esimerkiksi tekstit filippiiniläisestä Lav Diazista sekä ranskalaisesta Bruno Dumontista. Ja olen ajatellut käsitellä thaimaalaista elokuvaakin!

Ehkä tämä saattaa olla myöhäistä kirjoittaa tähän, sillä olen varmaan karkoittanut jo osan mahdollisista lukijoista, mutta koetan kirjoittaa myös aloittelijaystävällisiä juttuja. Olen itsekin vasta surkea aloittelija, mutta sitä oppii koko ajan lisää. Olisi mahtavaa, jos onnistuisin saamaan jonkun todella innostumaan elokuvasta ja näkemään uudenlaisia teoksia. Nuorena miehenä lehteen kirjoittaminen tuskin onnistuu, joten onneksi olemassa on blogi!

Mutta nyt... aion jakaa kaiken rakkauteni elokuvaa kohtaan! Joinain hetkinä en saata kirjoittaa paljoakaan, mutta toisinaan ehkä suollan tekstejä enemmän kuin tarpeeksi. Monet saattavat olla vain tietynlaisia muistiinpanoja ja joskus jopa pelkkiä heittoja, mutta koetan koota myös vähän "aikuisempaa" tekstiä, joka pysyisi kasassa.

Palaute, kysymykset sun muut ovat tervetulleita! Nyt elokuvien pariin!

Valtteri