Ajattelin, että olisi hyvä aloittaa blogi tällaisella ns. "esittelytekstillä", vaikkei se elokuvaan liity niillä tavoin, joilla olen ajatellut elokuvasta kirjoittaa. Tuntuu kummalliselta käydä heti asiaan, vaikka kait se olisi oman "imagon" kannalta parempi asia. No, helvettiin imagot sun muut.
Mitä elokuva on tänä päivänä? Se on suurimmaksi osaksi kaupallista viihdettä, jota annetaan katsojille, joita vähätellään. Kuvitellaan, että se mikä tyydyttää katsojan itsetuntoa on se, mitä katsoja tarvitsee. Mutta katsoja ei ole idiootti. Hän on taitelijan tasolla eikä häntä tule millään tavalla vähätellä. Pikaruuan antaminen on vähättelemistä. Nykyään elokuvateatterit toimivat lähinnä kuten yhden tähden ravintolat. Annetaan jotain, joka kuulostaa menussa hyvältä, mutta tosiasiassa sen on valmisateria, joka lämmitetään mikroaaltouunissa ja tarjoillaan. "Siinä." Ei kukaan osaa vaatia mitään muuta, sillä tätä meille on annettu. Kiitos Yhdysvaltain monopoliaseman, meille syötetään kuvaa siitä, että tämä on oikeaa elokuvaa, jota katsojat haluavat viihtyäkseen ja ulkomaalainen elokuva on jotain taidepelleilyä. Miten idioottimaista. Tämä ärsyttää jopa enemmän kuin median jatkuva Venäjä uutisointi.
Elokuva ei ole pikaruokaa vaan se on nautinto, mutta haastava sellainen. No, kaikki elokuvat eivät ole haastavia, mutta ne on silti tehty ammattitaidolla ja niissä on jotain, mikä saa katsojan pohdiskelemaan. Mutta erilaisella tyylillä tehtyjä elokuvia ei tule pelätä. Ohjaajan käsiala on yksi asioista, joka tekee parhaista elokuvista niin hienoja. Niissä on omanlainen kosketus, jota kellään muulla ei ole. Lainaan Mark Cousinsia (ja teen tätä ehkä liiankin usein) ja sanon, että "elokuva on empatiakone". Tämä "empatiakone" syntyy siitä, kun eritaustaiset ihmiset käyvät töihin luodakseen subjektiivisia taideteoksia, joista tuleekin yhtäkkiä töitä, jotka saattavat representoida kansakunnan kokemuksia. Elokuvien avulla näemme muiden mielen sisälle - niin taitelijan kuin kankaalla olevien hahmojenkin. Oikeissa elokuvissa on oikeita ajatuksia ja tunteita eikä kaikki ole niin mustavalkoista ja yksinkertaista kuten Hollywood saattaa meille näyttää. Mutta en unohda, että Hollywoodinkin systeemin sisällä on työskennellyt ja työskentelee (noo ehkä joitakin) todellisia taitelijoita, jotka ovat luoneet maailmoita ja päästäneet meidät päänsä sisälle.
Noiden taitelijoiden löytäminen vaatii kuitenkin kykyä nähdä. Elokuvan näkemään oppiminen ei ole kovin vaikeaa eikä yksikään mielipide ole loppujen lopuksi väärä, jos sen osaa perustella. Ei ole mitään häpeää sanoa itsestään selviä asioita, sillä niiden kautta syntyy suurempia ajatuksia. Pienet asiat muuttuvat isoiksi. Itsekään en ole mikään mestari ja elokuvaa olen harrastanut vasta kaksi ja puoli vuotta, mutta ne ovat olleet upeita vuosia täynnä mahtavia kokemuksia. En ole kovin vanhakaan, kahdeksantoista, mutta elokuvaan rakastuminen ei vaadi mitään tiettyä ikää tai tiettyjä kokemuksia. Yleensä todellinen rakastuminen tapahtuu ylättäen. Olemme tietyssä mielentilassa ja kohtaamme kankaalla jotain, joka liikuttaa meitä tai muistuttaa meitä itsestämme. Huomaamme, mikä voima liikkuvalla kuvalla - valolla ja pimeydellä - on.
Blogissa pitäydyn kirjoittamaan kaikenlaista elokuvaan liittyen. Kirjoitan ohjaajista, näyttelijöistä, kriitikoista, elokuvapoltiikasta (tämä saattaa olla joillekin liikaa, varsinkin kun olemme kuumasanaisia suomalaisia) ja muutenkin tavasta nähdä elokuvaa. Koetan kirjoittaa monipuolisesti erilaisia asioita ja löytää jonkinlaisia yhteyksiä, jotka yhtyvät suuremmiksi kokemuksiksi. Mutta seuraavaa tavoitetta varten varaan uuden kappaleen, jotta ne, jotka vain silmäilevät tekstiä, saattaisivat saada siitä kiinni.
Ennen kaikkea koetan levittää elokuvan sanomaa niin hyvin kuin se tällaisen blogin kautta on mahdollista. Koetan jakaa tietoani tuntemattomista ohjaajista ja elokuvista. Koetan kirjoittaa suomalaisia mielipiteitä, jotta kaikkea ei tarvitsisi metsästää englanniksi tai muuksi kieleksi sanakirjan kanssa. Kirjoitan paljon myös uudesta elokuvista ja nykyisistä tekijöistä - niin tutuista kuin harvinaisemmistakin. Paljon tilaa tulevat saamaan esimerkiksi tekstit filippiiniläisestä Lav Diazista sekä ranskalaisesta Bruno Dumontista. Ja olen ajatellut käsitellä thaimaalaista elokuvaakin!
Ehkä tämä saattaa olla myöhäistä kirjoittaa tähän, sillä olen varmaan karkoittanut jo osan mahdollisista lukijoista, mutta koetan kirjoittaa myös aloittelijaystävällisiä juttuja. Olen itsekin vasta surkea aloittelija, mutta sitä oppii koko ajan lisää. Olisi mahtavaa, jos onnistuisin saamaan jonkun todella innostumaan elokuvasta ja näkemään uudenlaisia teoksia. Nuorena miehenä lehteen kirjoittaminen tuskin onnistuu, joten onneksi olemassa on blogi!
Mutta nyt... aion jakaa kaiken rakkauteni elokuvaa kohtaan! Joinain hetkinä en saata kirjoittaa paljoakaan, mutta toisinaan ehkä suollan tekstejä enemmän kuin tarpeeksi. Monet saattavat olla vain tietynlaisia muistiinpanoja ja joskus jopa pelkkiä heittoja, mutta koetan koota myös vähän "aikuisempaa" tekstiä, joka pysyisi kasassa.
Palaute, kysymykset sun muut ovat tervetulleita! Nyt elokuvien pariin!
Valtteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti