Lav Diaz ja pitkän otoksen voima

Jos Hollywood luo elokuvasta pikaruokaa, Diaz tekee täyden illallisen. Siis italialaiseen tyyliin, jossa ruokakulttuuri on parhaimmillaan. Mutta nyt puhutaan elokuvasta. Sitä kait voisi joillain tavoilla verrata elokuvaan ja niiden yhteyksiäkin voisi tutkia (ja varmasti löytää), mutta siitä ei ole apua Lav Diazista puhuttaessa. Emme liiku äärimmäisen rasittavasti leikatuissa Hollywood elokuvissa, joiden sekunninkin pitkät kuvat ovat täynnä äärettömän tylsiä ja täynnä teräviä digitaalisia yksityiskohtia (niin että niistä saa päänsäryn), vaan jossain aivan erilaisessa. Diazin elokuva on vastapaino Hollywoodin varjolle, joka uhkaa peittää koko maailman. Tuo kulttuurin kuolema. Sielun surma. Diazin elokuva on kulttuurin palautuminen, uskon palautuminen – elokuvan paluu, henkinen ylösnousemus.

Diazin elokuvallinen tyyli ammentaa aasialaisen elokuvan modernista perinteestä. Nyt voidaan katsoa 80 -ja 90-luvun Taiwaniin; niihin suuriin nimiin, joista jäljellä on vain enää varjoja (Edward Yang tosin elää, mutta vain koska on kuollut). On mahdotonta unohtaa Hou Hsiao-hsienin huippukausien taidetta, jolloin kamera ei ollut edestakaisin pomppiva (välillä ärsyttävänkin kiivaasti pyörivä) laatikko vaan ikkuna menneisyyteen – mutta samalla nykyisyyteen ja ehkä tulevaisuuteen. Hänen kuvansa kertoivat: minne ollaan menossa kansakuntana. Samaa tekee Lav Diazin elokuvataide. Se palaa historiaan ja linkittää sen tähän hetkeen. Jotenkin tunnemme sen olevan läsnä, vaikkemme sitä kykenekään konkreettisesti havaitsemaan. Norte, hangganan ng kasasaysayan (eli Norte, historian loppu) sijoittuu moderniin aikaan (se on itse asiassa eräänlainen Dostojevski versiointi päivitettynä tämän päivän Filippiineille), mutta silti se on täynnä jotain historiasta pursuvaa tuskaa. Pitkät otokset viestivät hetkien pituudesta, ehkä tavallaan myös kärsimyksestä. Viaton mies joutuu vankilaan, nainen koettaa selvitä lastensa kanssa ja intellektuelli tuhoutuu omaan sielunsa synkkään taakkaan. Kaikissa noissa tarinoissa tunnemme tuskaa. Hetkissä on epätoivoa, avuttomuutta. Hengen kärsimystä.

Elokuvan suuruus ei johdu vain sen kestosta. Kesto on toissijainen seikka Diazille, vaikka tavalliseen puoleentoista tuntiin tottuneet katsojat eivät ihmetyksissään osaa muusta puhuakaan kuin elokuvan hämmästyttävästä pituudesta. Nortea ei muulla tavalla olisi voinut tehdäkään kuin pitkillä otoksilla, joita Diaz suosii. Hetkien hiljaisuudessa on jotain abstraktia. Tunnemme itse elämän (ihmiset elävät ja hengittävät, mutta vain toistaiseksi) ja tietyllä tavalla kansan surun. Ihmisen taakan, joka on tuttu historian askelmilta. Otokset ovat joskus piinaavia ja ne onnistuvat satuttamaan meitä vähintäänkin henkisesti. Sodankylässä Norten nähdessäni minua joskus sattui jopa fyysisesti. Näissä otoksissa on voimaa, se tunkeutuu hitaasti sisällemme, sillä Diaz antaa kaiken tapahtua niin kuin pitääkin. Elokuva hengittää ja me koemme sen; todella koemme. Me emme voi muuta kuin antautua; sattui se sitten kuinka kovasti tahansa. On meidän moraalinen velvollisuutemme seurata noita tapahtumia ja tuota inhimillistä kärsimysnäytelmää, joka toistaa itseään koko ajan eri muodoissa kaukana katseemme ulottumattomissa. Kun Cousins puhuu elokuvasta ”empatiakoneena”, tässä on elävä esimerkki siitä, ettei se ole vain puhetta.

Voimme päätyä ajatukseen, että hiljaisuus on tapa kertoa ihmisen sielusta. Kyseessä ei ole pituus vaan aika ja mitä se meille tekee. Kyseessä ei ole yritys tehdä jättimäisen pitkiä elokuvia vain kiusatakseen vaan luoda elokuvalle elämä ja sielu; antaa sen hengittää ja tuntua. Meistä tulee yhtä elokuvan hetkien kanssa, sillä se on samalla kertomus meidän omasta henkisestä koettelemuksestamme. TV on keino, jolla ihmiset saadaan helposti tarttumaan emotionaalisesti kiinni hahmoista; TV koskettaa ihmisiä, koska he ehtivät kiintymään hahmoihin lukuisten jaksojen aikana. Myös Diazin elokuva koostuu jaksoista, mutta eri tavalla. Hän käyttää elokuvallisia keinoja kiintymyksen saavuttamiseksi. Inhimillisempää lähestymistapaa: ei vain tapahtumia tapahtumien perään vaan aikaa ajatella – katsojalle aikaa nähdä. Eikä tuo kiintymys ole samanlaatuista kuin television hahmoihin kiintyminen. Televisio harvoin pystyykään luomaan samanlaista yhteyttä kuten elokuva, sillä vielä elokuvaakin vahvemmin televisio on kiinni kaupallisuudessa – kanavat ovat vielä pienemmät. Se ei voi tehdä mitä tahansa kun taas elokuvalla on vielä teoriassa mahdollisuus toimia jotenkuten itsenäisenä kuten Diaz osoittaa. Hän ei osoita vaan tätä vaan myös sen, että on yksi aikamme suurista. Hän on käytännössä yksi maailman ainoista elokuvantekijöistä, jotka todellakin toteuttavat telostaan.

Mutta vaikka Diazin elokuvat ovatkin tällä hetkellä henkistä ruokaa, ne irvailevat myös muodollaan nykymaailmalle. Niiden kiireettömyys ja meditaatiomaisuus on täydellinen vastapaino nykyajan pikaruualle, kuten alussa ehdin mainita. Ihmiset ovat tottuneet juoksemaan arkielämässään, mutta myös ns. ”elokuvaelämässä”, jota monet väittävät elävänsä. Juostaan festivaaleilla erilaisten elokuvien perään ja katsotaan tusina päivän aikana. Diazin elokuva vaatii melkein koko päivän, sillä se ei aio olla helppo (helppous ei tarkoita katsojan kunnioittamista). Diazin elokuva vaatii meiltä kaikki ponnistuksemme, kaikki mahdolliset henkiset resurssimme ja vastineeksi saamme jotain unohtumatonta. Pitkän otokset estetiikka kadottaa meidät maailmasta, mutta samalla vie meidät lähemmäksi sitä kuin olimme ajatelleet – perimmäisten kysymysten äärelle. Olemme kaiken keskipisteessä; nyt me koemme. Otos on tila; paikka, jossa mielemme ja sielumme voivat toteuttaa olemassaoloaan. Se ei ole pelkästään toiseen liitettävä väline jonkin suuremman luomiseen kuten Eisenstein sanoisi vaan elokuvaa jo itsessäänkin. ”Todellisuuteen uskomista”, Bazinin mukaan.