Edward Yangin tuntemattomuus Suomessa perustuu täysin sille
faktalle, että vain yksi hänen elokuvistaan, 1+2 on saanut Suomessa DvD –levityksen (elokuvaa löytyy ainakin
pääkaupunkiseudun kirjastoista – nopeasti rientäkää varaamaan ne!). Muita
lienee aikoinaan näytetty erilaisilla festivaaleilla, mutta nyt lähes yhtäkään
Yangin elokuvaa (saatikka taiwanilaista elokuvaa ylipäätänsä) ei ole oikein
missään muodossa sopivasti nähtävillä. Filmikopiot kiertävät ympäri maailmaa,
mutta vain satunnaisilla festivaaleilla ja ehkä jossain arkistoissa (viimeisin
korviin kantautunut tieto oli, BFI:n Southbankin kiinalaisen elokuvan kuukausi
aiemmin tänä vuonna, jossa Yang ja Hou saivat näkyvyyttä). Taiwanissa on tehty
tarkkaa työtä, ettei kukaan todellakaan pääsisi näkemään näitä hienoja
elokuvia. Ja missä lienee pointti? Ne eivät kenties ole kaupallisesti kovin
suosittuja ja kuka muka välittäisi jostain taiteesta, jos sillä ei voi tienata?
Ongelma ei vain esiinny Suomessa vaan maailmalla ylipäänsä. Internetistä
joitain satunnaisia kopioita voi nähdä, mutta niiden laatu ei ole päätähuimaava
tai niistä puuttuvat kunnon tekstitykset. Ei sillä etteivätkö Yangin elokuvat
voisi kiinnostaa ilmankin tekstityksiä - pelkkinä visuaalisina ja
tunnelmallisina ihmeinä - mutta tämän tasoisten elokuvien levitystyössä pitäisi
tehdä paljon parempaa jälkeä. Tosin, jos oikeuksia ei saada, miten on
mahdollista levittää elokuvaa?
Ei olisi yhtään liioiteltua nousta barrikadeille ja vaatia
näitä elokuvia esitettäväksi sopivissa olosuhteissa, sillä ne ovat liian
arvokkaita pölyttyäkseen ja kadotakseen lopullisesti. Historian on opetettava
jotain ja ehkä jos pidämme ääntä, nämä elokuvat saavat levityksen ja sitä
kautta pelastuksen! On ensiarvoisen tärkeää käydä vaikka Orionin arkiston
kimppuun ja vaatia näitä elokuvia nähtäväksi, mikäli se vain on mahdollista. Jos
menetämme modernin elokuvan parhaimmiston, jokin katkeaa elokuvahistoriassa ja
huomaamme pian, että kyyneleet eivät enää auta. Nyt jos koskaan on aika alkaa
vaatia ja huutamaan – lähettää kirjeitä ja paljastaa todellinen cinefilia. Ehkä
käytän liikaa aikaa kirjoittaakseni mitä pitää tehdä sen sijaan, että
kirjoittaisin miksi näin on tehtävä. Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni, sillä
ehkä ymmärrettyämme paremmin Edward Yangin taidetta, meillä on mahdollisuus
taistella hänen puolestaan. Unohdukseen hän ei suinkaan kuulu, sillä ehkä hän
paremmin kuin kukaan muu, on kankaalla kuvannut modernin ihmisen yksinäisyyttä
muuttuvassa maailmassa – niitä pakahduttavia tunteita kuten katumus, pelko,
onnettomuus…
Yangin elokuvissa muutos on voimakkaasti esillä. Me tunnemme
sen, vaikkemme ehkä kykene näkemään sitä yhtä konkreettisesti kuin jonkun Hou
Hsiao-hsienin elokuvissa tämän kuvatessa Taiwanin murrosvaiheita
historiallisesta näkökulmasta. Muutos on kuitenkin tärkeä elementti taiwanilaisessa
elokuvassa, sillä eihän Taiwan itse asiassa ole kovin vanha valtio. Vajaassa
seitsemässäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon – ikään kuin maa olisi
jatkuvassa murrostilassa, matkalla tulevaisuuteen. Se heijastuu elokuviin ja
niissä esiintyviin ihmisiin. He eivät ole varmoja asioista eivätkä täten
uskalla asettaa jalkojaan kunnolla maahan, sillä pelkäävät, että heidän tulee
lähteä eteenpäin kohti tuntematonta, joka ei lupaa mitään. Mikään ei tunnu pysyvältä ja kuilu tuntuu suurenevan talouden
kasvaessa – ihmisiä tulee enemmän ja eri puolilta. Missä on oma identiteetti? Elokuvassa
Ma Jiang (1996) näemme joukon nuori
tyhjäntoimittajia, jotka pelleilevät naisten kanssa ja käyttävät ihmisiä
hyväkseen. Heillä ei tunnu olevan todellista paikkaa. Tämä vähemmän tunnettu
teos muistuttaa kovasti Fellinin I
Vitellonia tai muita ”maleksijaelokuvia”, joiden ihmiset ovat jämähtäneet keskelle mahdollisuuksia uskaltamatta ottaa hyppyä kohti tuntematonta (tämä johtuu osittain heidän skeptisismistään, mahdollisuuksien pelosta). Vuonna 1953 Fellinin elokuvan
aikaan toinen maailmansota oli juuri loppunut ja italialaisen neorealismin päävaikutusaika
oli loppumassa tai sen teemat vaihtumassa. Tavallaan samantasoinen murrosvaihe
on menossa Ma Jiangin aikana – uusi vuosikymmen
on tulossa ja Taiwan tuntuu olevan tulevaisuus, menneisyys on takana. Väkeä tulee ympäri maailmaa ja
jokainen näkee mahdollisuuden Taiwanissa kuin se olisi tulevaisuudessa lännen
vahvin kytkös Aasiaan. Näiden ihmisten tungeksiessa apajille, paikalliset
jäävät ymmälleen ja katoavat jonnekin ryntäyksen jalkoihin, sillä eivät osaa reagoida.
 |
| Oikea ajoitus? Eurooppa kohtaa Taiwanin elokuvassa Ma Jiang (1996) |
Kaupungit muuttuvat isommiksi ja yksinäisyys kasvaa. The Terrorizers (1986) –elokuvassa näemme
ihmisten satunnaisia kohtaamisia. Nämä kohtaamiset ovat vain lyhyitä eikä
niillä ole todellista kestoa, sillä ihmiset eivät uskalla jämähtää paikoilleen.
He pelkäävät onnea, sillä se ei ehkä kestäkään. Elokuva on sydämen itku
suuressa kaupungissa. Kuin joku parkuisi yöhön (myös Ma Jiangissa tämä tunne on läsnä) odottaen vastausta, joka ei
saavu. Kaupungit ovat kuin kuiluja, joiden seinämiin vastaus katoaa. Ehkä kukaan
ei uskalla ottaa tätä haastetta vastaan tai he eivät pysty, sillä heillä on
omat näennäiset päämääränsä ja näkemyksensä onnesta. Ollaan siis yksin jokaisen
jahdatessa omaa elämäänsä, joka tuntuu juoksevan jossain edellä tai sitten se
on jäänyt taakse, jolloin sitä ei ole enää mahdollista tavoittaa (1+2 (2000) –elokuvan aviomies, joka
yrittää saavuttaa mennyttä rakkautta). Haaveet eivät tunnu saavan kiinni
ihmistä tässä tapauksessa – ei olla samalla aaltopituudella. Kaikki on kiinni
ajoituksesta, joka karkaa olemattomien asioiden viedessä sen hetken. Ihmiset
eivät vain voi olla onnellisia, sillä onnellisuus on itse, oman
tarkkaamattomuuden avulla päästetty näköpiiristä. Ei kyetä huomaamaan sitä,
kuka on lähellä ja sillä hetkellä saatavilla, sillä suuri maailma antaa muita
mahdollisuuksia. Hiljalleen ihmiset katoavat.
 |
| Kuva modernista ihmisestä; The Terrorizers (1986) |
Hankalat perhesuhteet kuuluvat olennaisella tavalla Yangin
tematiikkaan ja johtuvat aiemmassa kappaleessa mainitusta ”olemattoman onnen
tavoittelemisesta”. Ihmiset ovat tottuneet toisiinsa niin, että ovat
kadottaneet kaiken ajan tajun. Elokuva 1+2
on eräänlainen perhetrilogia, joka tapahtuu Yangille niin luonnollisesti
Taipein keskustassa. Se alkaa häillä ja loppuu hautajaisiin käsitellen elämää
siinä välillä ikään kuin se olisi Yangin teemojen ruumiillistuma – onko sopivampaa
elokuvallista testamenttia kuin ohjaajan suurin mestariteos? Aviomies ja vaimo
tutkivat elämäänsä – vaimo lähtee mestarin luokse vuorille, mies tapaa menneen
rakkautensa ja yrittää muuttaa elämäänsä mystisen japanilaisyrittäjän luodessa
enemmän luottamusta elämään. Tässä Yang päätyy myös kuvaamaan bisneselämän ja
materian destruktiivista vaikutusta taiteeseen ja sieluun. Issei Ogatan
näyttelemä herra Ota on kaikin puolin kummallinen hahmo. Hän tuntuu olevan
elokuvan ainut hahmo, joka on saavuttanut mielen rauhan. Hän inspiroi miestä,
N.J:tä yrittämään elämässään. Perheen tytär kokee syyllisyyttä kuin perheen
isoäidin joutuminen koomaan olisi hänen syytään ja myöhemmin kiinnostuessaan
naapurissa asuvan tytön poikaystävästä. Perheen pienin, Yang-Yang tutkii
maailmaa lapsen tapaan huomaamattoman filosofisesti. Hän saa kameran ja haluaa
ikuistaa ”sen mitä ei näe”. Tässäkin Yang päätyy tutkimaan yksilöitä – perhe muodostaa
yksilöitä. He tuntuvat elävän omissa maailmoissaan niin kuin modernit ihmiset
tekevät. Elokuva ei keskity perheen välisten suhteiden problematiikkaan, mutta
kuvaa tietynlaista etäisyyttä näiden välillä.
The Terrorizer –filmissä Yang kuvaa naista, joka
yrittää löytää voimia erotakseen miehestään, mutta se ei vain tunnu onnistuvan.
Hän yrittää löytää tiensä ja sen lopulta löytyessä mies ei ole valmis
päästämään lopullisesti irti ja se puolestaan johtaa onnettomuuteen - jälleen: syrjäytyneisyys,
mahdottomuus ilmaista itseään. Ma Jiangissa
maleksijajengin ”pomon” suhde isään on hankala. Miljonääri on piiloutunut ja
muuttaessaan sävelmäänsä elämästä, poika joutuu ristiriitaisten tunteiden
valtaan nähden isänsä omien arvojensa petturina, heikkona, epämaskuliinisena. Ihmiset
eivät löydä tukea edes vierestään, sillä jokaisella on omat ongelmansa. Muut,
materialistiset asiat ovat tulleet heidän välilleen.
Yang ei kiirehdi elokuvissaan koskaan ja otokset saattavat
kestää ties kuinka pitkään, mutta yhtä pitkään ne harvoin kestävät kuin Houn
ozumaiset, staattiset otot. Myös Yang suosii staattista kuvaustyyliä, muttei
pelkää katsella pieniäkin yksityiskohtia kuin johtolankoja – ikään kuin niissä
olisi tragedian ainekset; ase tai kamera, ei sen väliä. Yleiskuvia kaupungista
Yang käyttää paljon ja Taipei onkin suuri tunteiden labyrintti; sen sivukujille
katoaa niin paljon surunhuutoja ja turhautumista, ettei ole ihmekään, että kukaan
ei pääse apuun. Onko mahdollista, että joku eksyisi samalle sivukujalle samaan
aikaan ja löytäisi apua yksinäisyyteen? Onko sellainen ihmiskontakti edes
mahdollista Taipein kaltaisessa modernisoituvassa kaupungissa? Vaikka
kaikkialla ympärillä on miljoonia ihmisiä, on jokainen silti kovin yksinäinen.
Kukaan ei ole kuvannut yhtä herkästi, mutta silti sentaalimentaalisuuteen
vajoamatta. Teokset ovat täynnä suuria tunteita ja draamaa, mutta silti ne
eivät luiskahda melodraaman puolelle vaan pysyvät lähempänä elämää. Kenties siitä
syystä, että ihmiset ovat sulloneet tunteensa syvälle sisimpäänsä eivätkä
paljasta todellisia toiveitaan. Syntyy hillittyjä kokonaisuuksia, jotka ovat
kaikessa tunteiden suuruudessaan kuitenkin pakahduttavia. Ja katkeransuloisia
siksi, että kaikki mahdollisuudet onneen ovat, mutta ihmiset eivät nenän alla
olevia seikkoja ole huomaavinaankaan. Jokaisella on kiire paikasta toiseen,
ajatuksesta toiseen, ”onnesta” toiseen. Mutta vaikka Yangin elokuvat ovatkin
täynnä surua ja melankoliaa, niissä on myös kauneutta ja hetkellisiä onnen
purskahduksia, jotka kertovat totuuden siitä, että elämä ei kaikessa
ohimenevyydessään ole kuitenkaan täysin onnetonta. Ehkä se helpottaa, ehkä
ihmiset ymmärtävät antaa vain mennä.
Miksi pelkäämme
ensimmäistä kertaa? Jokainen päivä elämässä on ensimmäinen kerta. Jokainen aamu
on uusi. Emme koskaan elä samaa päivää kahdesti. Emme koskaan pelkää nousta
aamuisin ylös. Miksi? - Herra Ota elokuvassa 1+2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti