Totuus kohtauksessa: Maapallokohtaus Chaplinin "Diktaattorissa"

On ehkä hieman liiankin irrallista lähteä puhumaan vain yhdestä kohtauksesta liittämättä sitä suurempaan kokonaisuuteen, mutta niin minä aion nyt tehdä. Eilisen Sai yau gei: Yut gwong bou haap –filmin (Jeffrey Laun ensimmäinen osa Stephen Chow –komediasta Kiinalainen odysseia, 1995) jälkeen kirjoitin, etten osaa arvioida komedioita, sillä minulla on suhteellisen huono komedian taju. Osaan vain nauraa niille kohtauksille, jotka minua itseäni huvittavat. Olen harvinaisen huono tunnistamaan komedian rytmiä tai sitä, miten koomikko käyttää tilaa, ympäristöään ja välineistöään. Tänään minut komediaa vei ajattelemaan Aki Kaurismäestä pidetty pikkuesitelmä, joka otettiin vastaan nihkeästi. Ihmiset olivat sitä mieltä, että eihän kukaan voi tehdä tuota tosissaan. Mutta kyllä Kaurismäen elokuvissa on totisuutta kätkettynä hymyn taakse. Nämä ajatukset puolestaan johdattelivat miettimään Chaplinia ja hänen kuuluisinta kohtaustaan Diktaattorissa.

Kohtaus, jossa Chaplinin diktaattoriparodia Adenoid Hynkel heittelee kevyttä maapalloa ja haaveilee maailmanvalloituksesta on oleellinen osa koko elokuvakomedian historiaa. Kyseessä ei ole vain kaunis baletti, jonka taakse piiloutuu monia painavia teemoja vaan itse komediaa määrittelevä kohtaus. Tuossa kohtauksessa paljastuu komedian salaisuus, ehkä sen syvin olemus ja myös sen kauneus. Olemme tottuneet lukemaan elokuvan satiirina, joka pilkkaa diktaattoreja ja mielipuolisia maailmanvalloitusyrityksiä, mutta meiltä jää näkemättä oleellinen linkki itse taiteeseen. Kohtaus on ilman muuta kantaaottava, mutta tahallisesti tai tahattomasti sen taakse piiloutuu assosiaatio, joka saattaa jollain tasolla olla jopa pelottavakin; nimittäin koomikon yhteys diktaattoriin.

Siinä missä diktaattorille maailma on leikkikenttä, on se sitä myös koomikolle. Koomikon tulee säilyttää tietynlainen keveys maailmaa kohtaan, jotta hän pystyy paljastamaan sen katsojalle lempeästi. Hänen ei tule painua muun maailman mukana synkkyyteen synkkien aikojen saapuessa, sillä hän on eräänlainen vapahtaja ja turva kansalle. Voisiko koomikkoa kuvailla jopa pyhimykseksi? Niin arvostettua on nauraminen. Koomikko löytää naurua sieltä, mistä sitä on vaikea löytää. Naurun avulla hän paljastaa vääryyden ja samalla huomauttaa että hymyn avulla me pystymme taistelemaan vaikeimpanakin aikana. Diktaattori haluaa maailman itselleen, mutta koomikko haluaa näyttää sen muille. Diktaattorille maapallo on keveä, koska hän on sokeutunut ja kuvittelee kykenevänsä valloittamaan sen ja omistamaan sen; tekemään sillä mitä tahansa. Koomikolle maapallo on keveä, koska hän ymmärtää maailmaa ja haluaa paljastaa sen lempeyden esittämällä oman suhteensa siihen (hän on saavuttanut eräänlaisen hyväksymisen tilan – asiat ovat niin kuin ne ovat eikä sille voi oikeastaan tehdä mitään). Kun katsomme kohtausta illuusio silmissämme (Chaplin on Hynkel, ei ole Chaplinia vaan Hynkel), me näemme diktaattorin hulluuden. Kun puolestaan katsomme Chaplinia, näemme elokuvakomedian totuuden ja Chaplinin suurimman salaisuuden.

Molemmilla tavoilla tätä kohtausta on pakko katsoa, sillä silloin huomaamme syyn sille, miksi parhaimmat tekijät ovat todellakin parhaita tekijöitä. Parhaimmat ja rakastetuimmat elokuvat ovat persoonallisia, koska ne syvällä sisimmissään paljastavat tekijöidensä suhteen todellisuuteen; maailmaan ja asioihin, siihen, miten ne on aseteltu tai ovat asettuneet. Näiden elokuvien perusta on luotu elokuvataitelijan luonteesta ja elämästä – kaikesta, mitä siihen kuulu. Sille perustalle voidaan luoda pyrkimyksiä totuuteen. Tässä kohtaamme myös taitelijan suuren paradoksin: on nähtävä paikkansa maailmassa, jotta voi nähdä itse maailman. Tämä kohtaus ei vain paljasta vallan yleistä luonnetta vaan se paljastaa ennen kaikkea Chaplinin (tekijä) subjektiivisen maailman. Samalla se kasvaa yhdeksi taiteen perusluonnetta taitavimmin hahmottelevimmista kohtauksista. Se on yksi moniulotteisemmista ja liikuttavimmista kohtauksista, joita yksikään elokuvantekijä koskaan on kyennyt kamerallaan loihtimaan. Kun kysytään, kuka on koomikko tai kuka on elokuvantekijä, voidaan tuo kohtaus näyttää. Mutta samalla se vastaa myös johonkin yleisluontoisempaan totuuteen: minkälainen ihminen on persoona.