Satunnaisia muistiinpanoja Edward Yangista

Edward Yangin tuntemattomuus Suomessa perustuu täysin sille faktalle, että vain yksi hänen elokuvistaan, 1+2 on saanut Suomessa DvD –levityksen (elokuvaa löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista – nopeasti rientäkää varaamaan ne!). Muita lienee aikoinaan näytetty erilaisilla festivaaleilla, mutta nyt lähes yhtäkään Yangin elokuvaa (saatikka taiwanilaista elokuvaa ylipäätänsä) ei ole oikein missään muodossa sopivasti nähtävillä. Filmikopiot kiertävät ympäri maailmaa, mutta vain satunnaisilla festivaaleilla ja ehkä jossain arkistoissa (viimeisin korviin kantautunut tieto oli, BFI:n Southbankin kiinalaisen elokuvan kuukausi aiemmin tänä vuonna, jossa Yang ja Hou saivat näkyvyyttä). Taiwanissa on tehty tarkkaa työtä, ettei kukaan todellakaan pääsisi näkemään näitä hienoja elokuvia. Ja missä lienee pointti? Ne eivät kenties ole kaupallisesti kovin suosittuja ja kuka muka välittäisi jostain taiteesta, jos sillä ei voi tienata? Ongelma ei vain esiinny Suomessa vaan maailmalla ylipäänsä. Internetistä joitain satunnaisia kopioita voi nähdä, mutta niiden laatu ei ole päätähuimaava tai niistä puuttuvat kunnon tekstitykset. Ei sillä etteivätkö Yangin elokuvat voisi kiinnostaa ilmankin tekstityksiä - pelkkinä visuaalisina ja tunnelmallisina ihmeinä - mutta tämän tasoisten elokuvien levitystyössä pitäisi tehdä paljon parempaa jälkeä. Tosin, jos oikeuksia ei saada, miten on mahdollista levittää elokuvaa?

Ei olisi yhtään liioiteltua nousta barrikadeille ja vaatia näitä elokuvia esitettäväksi sopivissa olosuhteissa, sillä ne ovat liian arvokkaita pölyttyäkseen ja kadotakseen lopullisesti. Historian on opetettava jotain ja ehkä jos pidämme ääntä, nämä elokuvat saavat levityksen ja sitä kautta pelastuksen! On ensiarvoisen tärkeää käydä vaikka Orionin arkiston kimppuun ja vaatia näitä elokuvia nähtäväksi, mikäli se vain on mahdollista. Jos menetämme modernin elokuvan parhaimmiston, jokin katkeaa elokuvahistoriassa ja huomaamme pian, että kyyneleet eivät enää auta. Nyt jos koskaan on aika alkaa vaatia ja huutamaan – lähettää kirjeitä ja paljastaa todellinen cinefilia. Ehkä käytän liikaa aikaa kirjoittaakseni mitä pitää tehdä sen sijaan, että kirjoittaisin miksi näin on tehtävä. Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni, sillä ehkä ymmärrettyämme paremmin Edward Yangin taidetta, meillä on mahdollisuus taistella hänen puolestaan. Unohdukseen hän ei suinkaan kuulu, sillä ehkä hän paremmin kuin kukaan muu, on kankaalla kuvannut modernin ihmisen yksinäisyyttä muuttuvassa maailmassa – niitä pakahduttavia tunteita kuten katumus, pelko, onnettomuus…

Yangin elokuvissa muutos on voimakkaasti esillä. Me tunnemme sen, vaikkemme ehkä kykene näkemään sitä yhtä konkreettisesti kuin jonkun Hou Hsiao-hsienin elokuvissa tämän kuvatessa Taiwanin murrosvaiheita historiallisesta näkökulmasta. Muutos on kuitenkin tärkeä elementti taiwanilaisessa elokuvassa, sillä eihän Taiwan itse asiassa ole kovin vanha valtio. Vajaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon – ikään kuin maa olisi jatkuvassa murrostilassa, matkalla tulevaisuuteen. Se heijastuu elokuviin ja niissä esiintyviin ihmisiin. He eivät ole varmoja asioista eivätkä täten uskalla asettaa jalkojaan kunnolla maahan, sillä pelkäävät, että heidän tulee lähteä eteenpäin kohti tuntematonta, joka ei lupaa mitään. Mikään ei tunnu pysyvältä ja kuilu tuntuu suurenevan talouden kasvaessa – ihmisiä tulee enemmän ja eri puolilta. Missä on oma identiteetti? Elokuvassa Ma Jiang (1996) näemme joukon nuori tyhjäntoimittajia, jotka pelleilevät naisten kanssa ja käyttävät ihmisiä hyväkseen. Heillä ei tunnu olevan todellista paikkaa. Tämä vähemmän tunnettu teos muistuttaa kovasti Fellinin I Vitellonia tai muita ”maleksijaelokuvia”, joiden ihmiset ovat jämähtäneet keskelle mahdollisuuksia uskaltamatta ottaa hyppyä kohti tuntematonta (tämä johtuu osittain heidän skeptisismistään, mahdollisuuksien pelosta). Vuonna 1953 Fellinin elokuvan aikaan toinen maailmansota oli juuri loppunut ja italialaisen neorealismin päävaikutusaika oli loppumassa tai sen teemat vaihtumassa. Tavallaan samantasoinen murrosvaihe on menossa Ma Jiangin aikana – uusi vuosikymmen on tulossa ja Taiwan tuntuu olevan tulevaisuus, menneisyys on takana. Väkeä tulee ympäri maailmaa ja jokainen näkee mahdollisuuden Taiwanissa kuin se olisi tulevaisuudessa lännen vahvin kytkös Aasiaan. Näiden ihmisten tungeksiessa apajille, paikalliset jäävät ymmälleen ja katoavat jonnekin ryntäyksen jalkoihin, sillä eivät osaa reagoida.

Oikea ajoitus? Eurooppa kohtaa Taiwanin elokuvassa Ma Jiang (1996)

Kaupungit muuttuvat isommiksi ja yksinäisyys kasvaa. The Terrorizers (1986) –elokuvassa näemme ihmisten satunnaisia kohtaamisia. Nämä kohtaamiset ovat vain lyhyitä eikä niillä ole todellista kestoa, sillä ihmiset eivät uskalla jämähtää paikoilleen. He pelkäävät onnea, sillä se ei ehkä kestäkään. Elokuva on sydämen itku suuressa kaupungissa. Kuin joku parkuisi yöhön (myös Ma Jiangissa tämä tunne on läsnä) odottaen vastausta, joka ei saavu. Kaupungit ovat kuin kuiluja, joiden seinämiin vastaus katoaa. Ehkä kukaan ei uskalla ottaa tätä haastetta vastaan tai he eivät pysty, sillä heillä on omat näennäiset päämääränsä ja näkemyksensä onnesta. Ollaan siis yksin jokaisen jahdatessa omaa elämäänsä, joka tuntuu juoksevan jossain edellä tai sitten se on jäänyt taakse, jolloin sitä ei ole enää mahdollista tavoittaa (1+2 (2000) –elokuvan aviomies, joka yrittää saavuttaa mennyttä rakkautta). Haaveet eivät tunnu saavan kiinni ihmistä tässä tapauksessa – ei olla samalla aaltopituudella. Kaikki on kiinni ajoituksesta, joka karkaa olemattomien asioiden viedessä sen hetken. Ihmiset eivät vain voi olla onnellisia, sillä onnellisuus on itse, oman tarkkaamattomuuden avulla päästetty näköpiiristä. Ei kyetä huomaamaan sitä, kuka on lähellä ja sillä hetkellä saatavilla, sillä suuri maailma antaa muita mahdollisuuksia. Hiljalleen ihmiset katoavat.

Kuva modernista ihmisestä; The Terrorizers (1986)

Hankalat perhesuhteet kuuluvat olennaisella tavalla Yangin tematiikkaan ja johtuvat aiemmassa kappaleessa mainitusta ”olemattoman onnen tavoittelemisesta”. Ihmiset ovat tottuneet toisiinsa niin, että ovat kadottaneet kaiken ajan tajun. Elokuva 1+2 on eräänlainen perhetrilogia, joka tapahtuu Yangille niin luonnollisesti Taipein keskustassa. Se alkaa häillä ja loppuu hautajaisiin käsitellen elämää siinä välillä ikään kuin se olisi Yangin teemojen ruumiillistuma – onko sopivampaa elokuvallista testamenttia kuin ohjaajan suurin mestariteos? Aviomies ja vaimo tutkivat elämäänsä – vaimo lähtee mestarin luokse vuorille, mies tapaa menneen rakkautensa ja yrittää muuttaa elämäänsä mystisen japanilaisyrittäjän luodessa enemmän luottamusta elämään. Tässä Yang päätyy myös kuvaamaan bisneselämän ja materian destruktiivista vaikutusta taiteeseen ja sieluun. Issei Ogatan näyttelemä herra Ota on kaikin puolin kummallinen hahmo. Hän tuntuu olevan elokuvan ainut hahmo, joka on saavuttanut mielen rauhan. Hän inspiroi miestä, N.J:tä yrittämään elämässään. Perheen tytär kokee syyllisyyttä kuin perheen isoäidin joutuminen koomaan olisi hänen syytään ja myöhemmin kiinnostuessaan naapurissa asuvan tytön poikaystävästä. Perheen pienin, Yang-Yang tutkii maailmaa lapsen tapaan huomaamattoman filosofisesti. Hän saa kameran ja haluaa ikuistaa ”sen mitä ei näe”. Tässäkin Yang päätyy tutkimaan yksilöitä – perhe muodostaa yksilöitä. He tuntuvat elävän omissa maailmoissaan niin kuin modernit ihmiset tekevät. Elokuva ei keskity perheen välisten suhteiden problematiikkaan, mutta kuvaa tietynlaista etäisyyttä näiden välillä.

The Terrorizer –filmissä Yang kuvaa naista, joka yrittää löytää voimia erotakseen miehestään, mutta se ei vain tunnu onnistuvan. Hän yrittää löytää tiensä ja sen lopulta löytyessä mies ei ole valmis päästämään lopullisesti irti ja se puolestaan johtaa onnettomuuteen - jälleen: syrjäytyneisyys, mahdottomuus ilmaista itseään. Ma Jiangissa maleksijajengin ”pomon” suhde isään on hankala. Miljonääri on piiloutunut ja muuttaessaan sävelmäänsä elämästä, poika joutuu ristiriitaisten tunteiden valtaan nähden isänsä omien arvojensa petturina, heikkona, epämaskuliinisena. Ihmiset eivät löydä tukea edes vierestään, sillä jokaisella on omat ongelmansa. Muut, materialistiset asiat ovat tulleet heidän välilleen.

Yang ei kiirehdi elokuvissaan koskaan ja otokset saattavat kestää ties kuinka pitkään, mutta yhtä pitkään ne harvoin kestävät kuin Houn ozumaiset, staattiset otot. Myös Yang suosii staattista kuvaustyyliä, muttei pelkää katsella pieniäkin yksityiskohtia kuin johtolankoja – ikään kuin niissä olisi tragedian ainekset; ase tai kamera, ei sen väliä. Yleiskuvia kaupungista Yang käyttää paljon ja Taipei onkin suuri tunteiden labyrintti; sen sivukujille katoaa niin paljon surunhuutoja ja turhautumista, ettei ole ihmekään, että kukaan ei pääse apuun. Onko mahdollista, että joku eksyisi samalle sivukujalle samaan aikaan ja löytäisi apua yksinäisyyteen? Onko sellainen ihmiskontakti edes mahdollista Taipein kaltaisessa modernisoituvassa kaupungissa? Vaikka kaikkialla ympärillä on miljoonia ihmisiä, on jokainen silti kovin yksinäinen.

Kukaan ei ole kuvannut yhtä herkästi, mutta silti sentaalimentaalisuuteen vajoamatta. Teokset ovat täynnä suuria tunteita ja draamaa, mutta silti ne eivät luiskahda melodraaman puolelle vaan pysyvät lähempänä elämää. Kenties siitä syystä, että ihmiset ovat sulloneet tunteensa syvälle sisimpäänsä eivätkä paljasta todellisia toiveitaan. Syntyy hillittyjä kokonaisuuksia, jotka ovat kaikessa tunteiden suuruudessaan kuitenkin pakahduttavia. Ja katkeransuloisia siksi, että kaikki mahdollisuudet onneen ovat, mutta ihmiset eivät nenän alla olevia seikkoja ole huomaavinaankaan. Jokaisella on kiire paikasta toiseen, ajatuksesta toiseen, ”onnesta” toiseen. Mutta vaikka Yangin elokuvat ovatkin täynnä surua ja melankoliaa, niissä on myös kauneutta ja hetkellisiä onnen purskahduksia, jotka kertovat totuuden siitä, että elämä ei kaikessa ohimenevyydessään ole kuitenkaan täysin onnetonta. Ehkä se helpottaa, ehkä ihmiset ymmärtävät antaa vain mennä.

Miksi pelkäämme ensimmäistä kertaa? Jokainen päivä elämässä on ensimmäinen kerta. Jokainen aamu on uusi. Emme koskaan elä samaa päivää kahdesti. Emme koskaan pelkää nousta aamuisin ylös. Miksi? - Herra Ota elokuvassa 1+2

Lav Diaz ja pitkän otoksen voima

Jos Hollywood luo elokuvasta pikaruokaa, Diaz tekee täyden illallisen. Siis italialaiseen tyyliin, jossa ruokakulttuuri on parhaimmillaan. Mutta nyt puhutaan elokuvasta. Sitä kait voisi joillain tavoilla verrata elokuvaan ja niiden yhteyksiäkin voisi tutkia (ja varmasti löytää), mutta siitä ei ole apua Lav Diazista puhuttaessa. Emme liiku äärimmäisen rasittavasti leikatuissa Hollywood elokuvissa, joiden sekunninkin pitkät kuvat ovat täynnä äärettömän tylsiä ja täynnä teräviä digitaalisia yksityiskohtia (niin että niistä saa päänsäryn), vaan jossain aivan erilaisessa. Diazin elokuva on vastapaino Hollywoodin varjolle, joka uhkaa peittää koko maailman. Tuo kulttuurin kuolema. Sielun surma. Diazin elokuva on kulttuurin palautuminen, uskon palautuminen – elokuvan paluu, henkinen ylösnousemus.

Diazin elokuvallinen tyyli ammentaa aasialaisen elokuvan modernista perinteestä. Nyt voidaan katsoa 80 -ja 90-luvun Taiwaniin; niihin suuriin nimiin, joista jäljellä on vain enää varjoja (Edward Yang tosin elää, mutta vain koska on kuollut). On mahdotonta unohtaa Hou Hsiao-hsienin huippukausien taidetta, jolloin kamera ei ollut edestakaisin pomppiva (välillä ärsyttävänkin kiivaasti pyörivä) laatikko vaan ikkuna menneisyyteen – mutta samalla nykyisyyteen ja ehkä tulevaisuuteen. Hänen kuvansa kertoivat: minne ollaan menossa kansakuntana. Samaa tekee Lav Diazin elokuvataide. Se palaa historiaan ja linkittää sen tähän hetkeen. Jotenkin tunnemme sen olevan läsnä, vaikkemme sitä kykenekään konkreettisesti havaitsemaan. Norte, hangganan ng kasasaysayan (eli Norte, historian loppu) sijoittuu moderniin aikaan (se on itse asiassa eräänlainen Dostojevski versiointi päivitettynä tämän päivän Filippiineille), mutta silti se on täynnä jotain historiasta pursuvaa tuskaa. Pitkät otokset viestivät hetkien pituudesta, ehkä tavallaan myös kärsimyksestä. Viaton mies joutuu vankilaan, nainen koettaa selvitä lastensa kanssa ja intellektuelli tuhoutuu omaan sielunsa synkkään taakkaan. Kaikissa noissa tarinoissa tunnemme tuskaa. Hetkissä on epätoivoa, avuttomuutta. Hengen kärsimystä.

Elokuvan suuruus ei johdu vain sen kestosta. Kesto on toissijainen seikka Diazille, vaikka tavalliseen puoleentoista tuntiin tottuneet katsojat eivät ihmetyksissään osaa muusta puhuakaan kuin elokuvan hämmästyttävästä pituudesta. Nortea ei muulla tavalla olisi voinut tehdäkään kuin pitkillä otoksilla, joita Diaz suosii. Hetkien hiljaisuudessa on jotain abstraktia. Tunnemme itse elämän (ihmiset elävät ja hengittävät, mutta vain toistaiseksi) ja tietyllä tavalla kansan surun. Ihmisen taakan, joka on tuttu historian askelmilta. Otokset ovat joskus piinaavia ja ne onnistuvat satuttamaan meitä vähintäänkin henkisesti. Sodankylässä Norten nähdessäni minua joskus sattui jopa fyysisesti. Näissä otoksissa on voimaa, se tunkeutuu hitaasti sisällemme, sillä Diaz antaa kaiken tapahtua niin kuin pitääkin. Elokuva hengittää ja me koemme sen; todella koemme. Me emme voi muuta kuin antautua; sattui se sitten kuinka kovasti tahansa. On meidän moraalinen velvollisuutemme seurata noita tapahtumia ja tuota inhimillistä kärsimysnäytelmää, joka toistaa itseään koko ajan eri muodoissa kaukana katseemme ulottumattomissa. Kun Cousins puhuu elokuvasta ”empatiakoneena”, tässä on elävä esimerkki siitä, ettei se ole vain puhetta.

Voimme päätyä ajatukseen, että hiljaisuus on tapa kertoa ihmisen sielusta. Kyseessä ei ole pituus vaan aika ja mitä se meille tekee. Kyseessä ei ole yritys tehdä jättimäisen pitkiä elokuvia vain kiusatakseen vaan luoda elokuvalle elämä ja sielu; antaa sen hengittää ja tuntua. Meistä tulee yhtä elokuvan hetkien kanssa, sillä se on samalla kertomus meidän omasta henkisestä koettelemuksestamme. TV on keino, jolla ihmiset saadaan helposti tarttumaan emotionaalisesti kiinni hahmoista; TV koskettaa ihmisiä, koska he ehtivät kiintymään hahmoihin lukuisten jaksojen aikana. Myös Diazin elokuva koostuu jaksoista, mutta eri tavalla. Hän käyttää elokuvallisia keinoja kiintymyksen saavuttamiseksi. Inhimillisempää lähestymistapaa: ei vain tapahtumia tapahtumien perään vaan aikaa ajatella – katsojalle aikaa nähdä. Eikä tuo kiintymys ole samanlaatuista kuin television hahmoihin kiintyminen. Televisio harvoin pystyykään luomaan samanlaista yhteyttä kuten elokuva, sillä vielä elokuvaakin vahvemmin televisio on kiinni kaupallisuudessa – kanavat ovat vielä pienemmät. Se ei voi tehdä mitä tahansa kun taas elokuvalla on vielä teoriassa mahdollisuus toimia jotenkuten itsenäisenä kuten Diaz osoittaa. Hän ei osoita vaan tätä vaan myös sen, että on yksi aikamme suurista. Hän on käytännössä yksi maailman ainoista elokuvantekijöistä, jotka todellakin toteuttavat telostaan.

Mutta vaikka Diazin elokuvat ovatkin tällä hetkellä henkistä ruokaa, ne irvailevat myös muodollaan nykymaailmalle. Niiden kiireettömyys ja meditaatiomaisuus on täydellinen vastapaino nykyajan pikaruualle, kuten alussa ehdin mainita. Ihmiset ovat tottuneet juoksemaan arkielämässään, mutta myös ns. ”elokuvaelämässä”, jota monet väittävät elävänsä. Juostaan festivaaleilla erilaisten elokuvien perään ja katsotaan tusina päivän aikana. Diazin elokuva vaatii melkein koko päivän, sillä se ei aio olla helppo (helppous ei tarkoita katsojan kunnioittamista). Diazin elokuva vaatii meiltä kaikki ponnistuksemme, kaikki mahdolliset henkiset resurssimme ja vastineeksi saamme jotain unohtumatonta. Pitkän otokset estetiikka kadottaa meidät maailmasta, mutta samalla vie meidät lähemmäksi sitä kuin olimme ajatelleet – perimmäisten kysymysten äärelle. Olemme kaiken keskipisteessä; nyt me koemme. Otos on tila; paikka, jossa mielemme ja sielumme voivat toteuttaa olemassaoloaan. Se ei ole pelkästään toiseen liitettävä väline jonkin suuremman luomiseen kuten Eisenstein sanoisi vaan elokuvaa jo itsessäänkin. ”Todellisuuteen uskomista”, Bazinin mukaan.

Aluksi

Ajattelin, että olisi hyvä aloittaa blogi tällaisella ns. "esittelytekstillä", vaikkei se elokuvaan liity niillä tavoin, joilla olen ajatellut elokuvasta kirjoittaa. Tuntuu kummalliselta käydä heti asiaan, vaikka kait se olisi oman "imagon" kannalta parempi asia. No, helvettiin imagot sun muut.

Mitä elokuva on tänä päivänä? Se on suurimmaksi osaksi kaupallista viihdettä, jota annetaan katsojille, joita vähätellään. Kuvitellaan, että se mikä tyydyttää katsojan itsetuntoa on se, mitä katsoja tarvitsee. Mutta katsoja ei ole idiootti. Hän on taitelijan tasolla eikä häntä tule millään tavalla vähätellä. Pikaruuan antaminen on vähättelemistä. Nykyään elokuvateatterit toimivat lähinnä kuten yhden tähden ravintolat. Annetaan jotain, joka kuulostaa menussa hyvältä, mutta tosiasiassa sen on valmisateria, joka lämmitetään mikroaaltouunissa ja tarjoillaan. "Siinä." Ei kukaan osaa vaatia mitään muuta, sillä tätä meille on annettu. Kiitos Yhdysvaltain monopoliaseman, meille syötetään kuvaa siitä, että tämä on oikeaa elokuvaa, jota katsojat haluavat viihtyäkseen ja ulkomaalainen elokuva on jotain taidepelleilyä. Miten idioottimaista. Tämä ärsyttää jopa enemmän kuin median jatkuva Venäjä uutisointi.

Elokuva ei ole pikaruokaa vaan se on nautinto, mutta haastava sellainen. No, kaikki elokuvat eivät ole haastavia, mutta ne on silti tehty ammattitaidolla ja niissä on jotain, mikä saa katsojan pohdiskelemaan. Mutta erilaisella tyylillä tehtyjä elokuvia ei tule pelätä. Ohjaajan käsiala on yksi asioista, joka tekee parhaista elokuvista niin hienoja. Niissä on omanlainen kosketus, jota kellään muulla ei ole. Lainaan Mark Cousinsia (ja teen tätä ehkä liiankin usein) ja sanon, että "elokuva on empatiakone". Tämä "empatiakone" syntyy siitä, kun eritaustaiset ihmiset käyvät töihin luodakseen subjektiivisia taideteoksia, joista tuleekin yhtäkkiä töitä, jotka saattavat representoida kansakunnan kokemuksia. Elokuvien avulla näemme muiden mielen sisälle - niin taitelijan kuin kankaalla olevien hahmojenkin. Oikeissa elokuvissa on oikeita ajatuksia ja tunteita eikä kaikki ole niin mustavalkoista ja yksinkertaista kuten Hollywood saattaa meille näyttää. Mutta en unohda, että Hollywoodinkin systeemin sisällä on työskennellyt ja työskentelee (noo ehkä joitakin) todellisia taitelijoita, jotka ovat luoneet maailmoita ja päästäneet meidät päänsä sisälle. 

Noiden taitelijoiden löytäminen vaatii kuitenkin kykyä nähdä. Elokuvan näkemään oppiminen ei ole kovin vaikeaa eikä yksikään mielipide ole loppujen lopuksi väärä, jos sen osaa perustella. Ei ole mitään häpeää sanoa itsestään selviä asioita, sillä niiden kautta syntyy suurempia ajatuksia. Pienet asiat muuttuvat isoiksi. Itsekään en ole mikään mestari ja elokuvaa olen harrastanut vasta kaksi ja puoli vuotta, mutta ne ovat olleet upeita vuosia täynnä mahtavia kokemuksia. En ole kovin vanhakaan, kahdeksantoista, mutta elokuvaan rakastuminen ei vaadi mitään tiettyä ikää tai tiettyjä kokemuksia. Yleensä todellinen rakastuminen tapahtuu ylättäen. Olemme tietyssä mielentilassa ja kohtaamme kankaalla jotain, joka liikuttaa meitä tai muistuttaa meitä itsestämme. Huomaamme, mikä voima liikkuvalla kuvalla - valolla ja pimeydellä - on.

Blogissa pitäydyn kirjoittamaan kaikenlaista elokuvaan liittyen. Kirjoitan ohjaajista, näyttelijöistä, kriitikoista, elokuvapoltiikasta (tämä saattaa olla joillekin liikaa, varsinkin kun olemme kuumasanaisia suomalaisia) ja muutenkin tavasta nähdä elokuvaa. Koetan kirjoittaa monipuolisesti erilaisia asioita ja löytää jonkinlaisia yhteyksiä, jotka yhtyvät suuremmiksi kokemuksiksi. Mutta seuraavaa tavoitetta varten varaan uuden kappaleen, jotta ne, jotka vain silmäilevät tekstiä, saattaisivat saada siitä kiinni.

Ennen kaikkea koetan levittää elokuvan sanomaa niin hyvin kuin se tällaisen blogin kautta on mahdollista. Koetan jakaa tietoani tuntemattomista ohjaajista ja elokuvista. Koetan kirjoittaa suomalaisia mielipiteitä, jotta kaikkea ei tarvitsisi metsästää englanniksi tai muuksi kieleksi sanakirjan kanssa. Kirjoitan paljon myös uudesta elokuvista ja nykyisistä tekijöistä - niin tutuista kuin harvinaisemmistakin. Paljon tilaa tulevat saamaan esimerkiksi tekstit filippiiniläisestä Lav Diazista sekä ranskalaisesta Bruno Dumontista. Ja olen ajatellut käsitellä thaimaalaista elokuvaakin!

Ehkä tämä saattaa olla myöhäistä kirjoittaa tähän, sillä olen varmaan karkoittanut jo osan mahdollisista lukijoista, mutta koetan kirjoittaa myös aloittelijaystävällisiä juttuja. Olen itsekin vasta surkea aloittelija, mutta sitä oppii koko ajan lisää. Olisi mahtavaa, jos onnistuisin saamaan jonkun todella innostumaan elokuvasta ja näkemään uudenlaisia teoksia. Nuorena miehenä lehteen kirjoittaminen tuskin onnistuu, joten onneksi olemassa on blogi!

Mutta nyt... aion jakaa kaiken rakkauteni elokuvaa kohtaan! Joinain hetkinä en saata kirjoittaa paljoakaan, mutta toisinaan ehkä suollan tekstejä enemmän kuin tarpeeksi. Monet saattavat olla vain tietynlaisia muistiinpanoja ja joskus jopa pelkkiä heittoja, mutta koetan koota myös vähän "aikuisempaa" tekstiä, joka pysyisi kasassa.

Palaute, kysymykset sun muut ovat tervetulleita! Nyt elokuvien pariin!

Valtteri