Elokuvan loppu

Suomalainen elokuva on lopussa. Sen tekijät eivät ole kiinnostuneet elokuvallisista vaan rahallisista päämääristä. Sen tekijät ovat hyvissä kodeissa kasvaneita visiottomia tylsimyksiä, joiden mielestä asiat voisivat olla täällä paremmin, mutta koska ne ovat muihun verrattuna jo niin hyvin, niin mikäs siinä. Suomi on hyvä maa muihin verrattuna.

Missä tekijät eivät muka näe ainesta? Ovatko ihmiset tylsiä? Eivätkö marginaalissa elävät ansaitse omaa ääntään? Keskimääräinen suomalainen elokuvantekijä ei edes ymmärrä, että tällaisia ihmisiä on olemassa. Keskimääräiselle suomalaiselle elokuvantekijälle nämä ihmiset ovat joko a) juoppoja ja kerjäläisiä, jotka aiheuttavat itse ongelmansa tai sitten b) ihmisiä, jotka kaipaavat sitä, mitä muutkin (heitä säälitään ja heille toivotaan hyvää elämää, lopussa heidät sovitetaan johonkin koloon). Kapitalistisessa yhteiskunnassa rahalla ja menestyksellä mitataan taiteen arvo. Eihän se silloin ole enää taidetta vaan kauppatavaraa.

Finnkinolla on varaa popcornkoneisiin ja kaiken maailman mausteisiin, joista puolet katsojakunnasta eivät ole koskaan kuulleetkaan. Heillä on varaa valita ”elokuvista” sellaiset, jotka tienaavat eniten. Näistä tienesteistä voidaan sitten osa käyttää ”taide-elokuviin”, joita pyöritetään viikko tai kaksi ja heitetään sitten menemään. Tämä tapahtuu Maximissa, joka kohta puretaan kaikesta pyristelystä huolimatta. Entä ne yli kymmenen salia Tennispalatsissa? Hirveitähän ne kaikki ovat, mutta missä muualla laadukasta elokuvaa voi esittää Suomessa? Laatuelokuvien levitys on suppeaa ja tätä suppeutta edistää juuri edellä selostettu asenne. No, yritys haluaa tehdä voittoa.

”Kun sanotaan, että elokuvan on ’viihdytettävä’, kuulen äänen: ’käyttäkää hyväksenne!’”

Suomalaisista elokuvista levityksen saavat tietenkin vain suurimmat ja tylsimpien tekijöiden elokuvat. Dome Karukoskesta kuulee jatkuvasti, mutta tosiasiassa hän on tehnyt elämänsä aikana pelkkää roskaa. Roskaa, jolla nuollaan perseitä ja jotka ovat täynnä latteuksia perusteltuina sillä, että ”katsoja haluaa vain viihtyä elokuvan parissa”. Laiskuus perustellaan aina tällä; katsojalle pitää syöttää sitä samaa yhä uudestaan ja uudestaan, koska se on tuttua ja turvallista. Tuhannet katsojat tulevat katsomaan ja nauramaan yhä uudestaan samojen asioiden äärellä edes huomaamattaan, että tuo on nähty miljoona kertaa. Tämän päivän ”kaikki on pakko olla uutta” –asenne on johtanut siihen, että saa olla tylsä, mutta tärkeintä, että se näyttää uudelta.

Pikaruoka-asenne on ollut yhtä tuhoisaa kuin kiinalainen kapitalismi. Menneisyys ja kulttuuri revitään uuden tieltä. Vanhat elokuvat digitalisoidaan tylsiin ja kylmiin kopioihin ja hehkutetaan niiden uutuutta. Julistetaan, että tämä ja tuo elokuva on pelastettu, vaikka todellisuudessa ne on vain kopioitu muotoon, jossa ne eivät pysty hengittämään. En ole kovin innokkaasti halunnut lähteä Orioniinkaan katsomaan suomalaisia klassikkoelokuvia, sillä ne näytetään pahimmassa tapauksessa DvD:ltä. Missä niitä on enää mahdollista nähdä filmiltä? Sodankylässä näin upean filmikopion Nyrki Tapiovaaran Varastetusta kuolemasta. En ihan jaksa uskoa, että jos 30-luvun elokuvasta on onnistuttu säilömään niinkin hyväkuntoinen kopio, niin 60-luvun suurimmat teokset tulisi näyttää DCP:ltä.

Mutta kun kirjoitan tällaisista asioista, miksi minua nimitetään? No, ehkä monet saattavat nauraa, sillä en osaa jäsennellä tekstejäni vielä hyvin ja tämä kirjoitus tulee improvisaationa. Se sivuutetaan joko pennun elitistisenä yrityksenä olla ikäistään kypsempi tai sitten tämä vuodatus saa osakseen muita halveksivia katseita. On monta syytä, miksi tätä tekstiä ei tulisi ottaa tosissaan. Sen on kirjoittanut juuri lukiosta valmistunut ”poju”, jolla ei ole taipumusta tai kiinnostusta akateemisuuteen, jota tunnutaan pitävän jonkinlaisena hyveenä. Olen vain räyhääjä, joka itsepäisesti höpöttää samoista asioista.

Mutta olen jotain muutakin, mitä tulisi pelätä. Olen nuori. Elokuva kuuluu nuorille. Tämä nuoruus ei kuitenkaan ole ulkopuoleista vaan sisäistä nuoruutta. Se on halua uudistua ja sanoa vanhoille säännöille hyvästit. Se on halua ja polttavaa tarvetta kokeilla ja tutkia. Metsästää loppuun saakka totuutta.

Mietin jatkuvasti, miksi Peter von Bagh ei tuntunut koskaan vanhentuvan. En oikeastaan koskaan nähnyt hänessä tai hänen puheissaan mitään merkkejä vanhuudesta. Hän tuntui ikinuorelta. Joskus saatoin ajatella, että tuo höpötys filmistä on vanhan ukon hourintaa. Vasta myöhään huomasin, että hän oli oikeassa. Ei jokaisessa asiassa, ei täydellisesti, mutta tietyt asiat tarttuivat. Joka tapauksessa hän pysyi nuorena sen ansiosta, että hänellä oli jatkuva halu löytää ja tutkia. Kuka muka voisi kirjoittaa satojen sivujen haltioituneita tekstejä, ellei häntä ajaisi jatkuvasti jonkinlainen polttava halu löytää?

En aio kirjoittaa manifestia tai typeriä vaatimuksia siitä, mitä elokuvan pitäisi olla. Yhdelle, elokuva on eri asia kuin toiselle. Tärkeintä on, että elokuvaohjaaja ajattelee kuin kirjoittaja ja kirjoittaja ajattelee kuin elokuvaohjaaja. Godardin ja Eisensteinin teorioita voi lukea vain sen takia, koska ne yhdistyvät saumattomasti tekijöidensä elokuviin. Samoin Tarkovskin ja Bressonin puheet. Jos kriitikko esittäisi vaatimuksia siitä, mitä elokuvan pitää olla, nauraisin hänelle, ellei hän todistaisi olevansa elokuvantekijä. Mutta kuka kriitikko enää nykypäivänä tutkii elokuvan syvällistä olemusta? Kuka kriitikko enää yrittää päästä teoksien syvimpien salaisuuksien äärelle? Näin nykyään kirjoitetaan: ”Ohjaus on niin ja näin, näyttelijäntyö niin ja näin, teemana tämä ja tuo”. Se on innotonta ja masentavaa.

Tästä ilmapiiristä voi kuitenkin lähteä lentoon. Ainut mahdollisuus on lähteä lentoon ja luoda elokuvan tulevaisuus. En vaadi filmin käyttöönottoa, vaikka se on yksi niistä asioista, joka itseäni kirvelee. En vaadi tiettyjä teemoja enkä tietynlaista tapaa tehdä elokuvaa. Vaadin vain sydäntä ja älyä, niiden synteesiä. Vaadin meitä täyttämään velvollisuutemme. Meidän velvollisuutemme on tehdä asioille jotain eikä antaa asioiden mennä niin kuin ne menevät. Meidän on lähdettävä jälleen liikkeelle, hypättävä jälleen teosten pariin ja ahmia niitä niin kauan, kunnes ne ovat meille selvät. Elokuva tarvitsee seikkailijoita, sillä vain lähtemällä seikkailuille voitiin maailmaa kartoittaa. Voimme antaa talon hiljalleen rapistua, sillä sen se tulee tekemään, tai käyttää järkeämme ja yrittää tehdä siitä uuden. Perustukset ovat vielä jäljellä, rakentakaamme ennen kuin on liian myöhäistä!