Matsubara on esiintynyt yli sadassa tv/filmityössä uransa
aikana, joka alkoi jo kuusikymmentäluvun alkupuolelta, jolloin näyttelijätär oli
vajaa kaksikymmentävuotias. Silti häntä ei juuri tunneta eikä kyseessä ole
mikään muu kuin se seikka, että hänen roolinsa ovat hyvin vähäpuheisia ja
lähinnä pelkkää olemista osallistuvan näyttelemisen sijaan. Tämä itse asiassa
tiivistyy hyvin hänen myöhäisempään rooliinsa Kitano Takeshin elokuvassa Dolls (2002), jossa hän näyttelee rakastamaansa
miestä vuosikymmeniä odottavaa rouvaa. Minulla ei ole kuin kolme elokuvaa
todistusaineistonani, mutta jo niiden perusteella lienee mahdollista luoda
Matsubaralle ainakin jonkinlainen profiili (toivon sitä ainakin suuresti).
Hänen
hahmonsa ovat kuin kärsijöinä. Hän on jokaisessa elokuvassa puhtaan neitsyen
oloinen ja hänen kohtalonsa tuntuu olevan kärsiä maailmassa, jossa mies
määrittelee tahdin. Jos Matsubara olisi syntynyt aikaisemmin, hän luultavasti
olisi saattanut löytää sijaa Mizoguchin elokuvissa. Tuntuu kohtalon ikävältä
oikulta ettei näin ole voinut mitenkään tapahtua. Matsubaran ura alkoi ”uuden
elokuvan” aikakaudella, kun taas Mizoguchin viimeisen elinvuoden voidaan
luetella kuuluneeksi yhdeksi ”klassisen kauden” loppumisen vuosista. Matsubaran
hahmot kuitenkin elävät, vaikkei hän kuulu kiinteäksi osaksi oikeastaan
yhtäkään tarinaa. Hän on ikään kuin jonkinlainen taustalla vaikuttava tekijä,
ei aivan muusa, mutta sen tapainen olento. Hän määrittelee muita hahmoja ja
täten on ehkä yksi japanilaisen elokuvan tärkeimmistä sivuhenkilöiden
esittäjistä.
Elokuvassa
Kenjû zankoku monogatari (1964),
Matsubara näyttelee yhden japanilaisen rikoselokuvan kuuluisimmista koviksista,
Shishido ”Joen”, nuorempaa sisarta, jonka molemmat jalat murtuivat
idioottikuskin huomaamattomuuden takia. Tämä on muuttanut Joeta ja määrittelee
häntä uudella tavalla. Ennen niin ajattelematon, kylmä tappaja, on muuttunut siskonsa
takia. Tämän suloisen ja hennon olennon takia hän ei saa tehdä enää yhtäkään
virhettä viimeisen keikkansa aikana, ovathan molempien vanhemmatkin tapettu. Joen
pelko koituu hänen kohtalokseen, vaikka hän aiemmin sanookin, että turvallisuudentunne
on tunteista kohtalokkain. Matsubara määrittelee hänen hahmonsa, sen tappajan,
jokaisen liikkeen. Vaikka tämä yrittää olla varovainen ja fiksu, hän kaatuu
kaksi rahasalkkua kädessään ja Matsubara jää yksin. Mutta me emme koskaan näe Matsubaraa
yksin, sillä elokuva loppuu ”sankarin” kuolemaan.
Toinen
esimerkki voidaan löytää Suzuki Seijunin kuuluisimmasta elokuvasta, Tokion rakkikoirasta (1966), jossa
Matsubara näyttelee rakkikoiraa, kulkuri Tetsua rakastavaa laulajatarta. Hän
rakastaa, antaa sydämensä laulullaan, muttei voi saada mitään vastineeksi,
sillä Tetsu todellakin on kulkuri. Entinen yakuza, joka ei anna sydäntään
kenellekään vaan pysyy liikkeessä. Taas tämä liike jättää Matsubaran taustalle. Hän seuraa Tetsua, muttei saa
vastausta rakkauteensa. Silti hänen liikkeensä ja rakkautensa määrittelee
Tetsua tämän suunnitellessa askeliaan tai astuessaan niitä ilman suunnitelmia. Matsubaran
hahmon määrittelevät myös lopun valkoiset asusteet, jotka kaikessa symbolisessa
yksinkertaisuudessaan ovat havainnollistavia tämän hiljaisen näyttelijättären
luonteesta.
 |
| Tokion rakkikoira (1966) |
Tässä
tulee suuri hyppy, sillä oma tietämykseni ei ole vielä voinut päivittyä
elokuvilla, jotka jäävät hyppäämieni vuosien väliin. 60-luvulla Matsubara teki
kuitenkin suurimman osan töistään elokuvalle ja ainakin muistettavimmat roolit.
Mutta vielä 2000-luvun alkupuolella hän kykeni määrittelemään yhden elokuvan ja
hahmon (joka nyt katsottuna taisi myös määritellä hänen koko uransa). Tuo
elokuva on uuden japanilaisen elokuvan tähtinimen, Kitano Takeshin, ehkä
kaunein filmi. Dolls kertoo kolme rakkaustarinaa,
jotka ikuistuvat ajan virtaan ja jotka yhdistetään elokuvassa hienosäkeisesti kauas
menneisyyteen, teatterikirjailija Chikamatsun vuosiin, feodaaliajan Japaniin.
Yksi
elokuvan hahmoista on vanha yakuza, joka aikoinaan rakastui, mutta työnsä takia
joutua jättämään rakkaimpansa. Vanhana miehenä hän palaa penkille, jolla tuo
rakas vielä odottaa. Joka sunnuntai nainen on palannut tuomaan ruokaa ja
odottanut miehen saapumista. Joka päivä vuosien ajan, mies on miettinyt suurta
rakkauttaan ja pohtinut sitä katumuksen tuskaa, jonka päätös aiheutti. Koko
elämän ajan tuo vanha nainen, näyttelijättärenä tietenkin Matsubara, on
määritellyt vanhuksen elämää ja tämän kyynelten kulkua. Hän on se syy miksi
vanha yakuza palaa nyt tuohon puistoon, tuona päivänä ja tuolla hetkellä. Nainen
on odottanut. Emme tietenkään pääse sen syvemmälle naisen ajatuksiin tai
menneisyyteen, mutta hänen rauhallinen olemuksensa on täynnä puhtautta ja
nuoruuden suloisuutta, johon naiivi optimismi on jättänyt jäljen. Tuo tunne ei
ole lähtenyt Matsubarasta edes iän myötä. Hän on muuttunut, vuodet ovat
muuttaneet häntä, mutta syvällä sisimmässään hän on se sama sulotar, jonka
jokainen tunne oli aito. Hän on ehkä vain kärsinyt, mutta toisin kuin
Mizoguchin naiset, hän ei ole luovuttanut.
Lopuksi on todettava, että Suureksi
näyttelijättäreksi häntä tuskin voi kuitenkaan nimetä, sillä häneltä puuttuu kokonaan
hallustaan tekniikka muistettavien suoritusten luomiseksi. Hänen olemuksensa on
kuitenkin aina ollut niin määrittelevä, että ilman sitä elokuvat, joissa hän
esiintyi, saattaisivat olla hyvinkin toisenlaisia. Hänellä on hallussaan
nuoruuden suloisuutta ja puhtautta, herkkyyttä ja hiljaisuutta. Ammattilaiseksi
häntä silti voi kutsua. Vaikkei yksikään rooli kykene jättämään mieliimme
tarkkaa ja syvää muistoa, hänen elämäntyönsä kuitenkin siihen kykenee. Hän oli
se neito, jonka silloin kerran näin kyynelissä, mutta jonka epätoivoa en
kuitenkaan koskaan pystynyt näkemään. Oliko se kätketty vai oppiko hän elämään
pää pystyssä surusta huolimatta?
 |
| Matsubara sekä Mihashi Tatsuya - Kitanon Dolls (2002) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti