Merkintöjä Matsumoto Toshion lyhytelokuvista

Matsumoto Toshio on edelleen yksi japanilaisen elokuvan suurista tuntemattomista. Hänen kuuluisin työnsä on "Oedipus Rex":in rakennetta mukaileva Bara no soretsu (Funeral Parade of Roses, 1969), joka vaikutti muun muassa vahvasti Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiiniin, mutta on vielä tätäkin työtä taidokkaampi. Bara no soretsussa käsitellyt teemat (esim. yksinäisyys ja vankila) toistuvat myös lyhytelokuvissa tavalla tai toisella. Matsumoton kiinnostus elokuvaa, sen olemusta ja muotoa kohtaan, on jokaisen elokuvan taustalla, muttei välttämättä aina sen ainut teema. Se ajaa kuitenkin ohjaajaa tutkimaan ja liikkumaan jatkuvasti. Näitä töitä tarkkailemalla on mahdollista löytää liikettä, jonka sisäistämällä on mahdollista luoda elokuvalla tulevaisuus.

Mona Lisa (1973)

Kuka hän on? Miksi hän on taiteen määritelmä niin monelle? Mitä hän ajattelee? Mistä hän on tullut? Minne hän on menossa? Mitä hänen silmissään näemme? Mitä jos jokin asia olisi ollut toisin maalauksen maalaushetkellä? Maalaus on hetken vanki, mutta silti se vuosien mittaan muuttuu. Jo tässä lyhytfilmissä Matsumoto osoittaa kiinnostusta olemusta ja muotoa kohtaan. Väreillä hän maalaa Mona Lisaa yhä uudestaan pohtien, mikä se on. Mitä sitten taide on? Ehkä ensin meidän pitäisi kysyä: mitä taitelija näkee?

Siki Zoku Ze Ku (Everything Visible is Empty, 1975)

Matka elokuvassa itsessään. Näemme kuvia ja värejä, mutta mitä ne itse asiassa merkitsevät? Ne ovat välähdyksenomaisia ilmestyksiä, jotka aika ja muoto määrittelee. Mutta ne ovat vain hetkiä. Kuva on vain hetkeä ennen kuin se katoaa ja muuttaa muotoaan. Jos sen on mahdollista kadota, onko se silloin mitään?

Atman (1975)

Käyttämällä nopeutta, väriä ja kuvaa, luodaan tässä lyhytelokuvassa uusia käsityksiä tilasta ja sen mahdollisuuksista elokuvassa. Elokuva muuttaa käsityksemme siitä, missä olemme ja mitä ympärillämme tapahtuu kaiken aikaa. Mitä jos tietyt seikat olisivatkin vain pienellä tavalla erilaisia? Siitä monet Matsumoton teokset kertovat. Jos ruusu ei olekaan enää punainen, jos viiva ei ole enää symmetrinen, jos vaihdamme alun loppuun tai muutamme karusellin suunnan. Mitä tästä seuraa? Elokuvan on asetelmaa, mutta yhtä hyvin kuin pystymme kuvaamaan tuota asetelmaa, pystymme muuttamaan sitä myös.

Atmanissa henkimäinen olento istuu yksin pellolla kameran pyöriessä 360 astetta sen ympärillä. Värit vaihtuvat, nopeus muuttuu ja kuvakokoa vaihdellaan jatkuvasti. Elokuva imaisee ensin ja kun olemme viimeinkin sen pyörteessä, sen tahti hypnotisoi meidät. Me tartumme sen rytmiin ja tahtiin (tai se ottaa meidät osaksi liikettään); sydämemme lyö sen mukaan ja näin se pystyy tunkeutumaan mieliimme ja luomaan todellisen painajaisen. Näin kauhuelokuvienkin pitäisi toimia, mutta ne eivät ole tähän mennessä oikeastaan pystyneet siihen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Atman paljastaa elokuvasta, sen luonteesta ja rakenteesta enemmän kuin oikeastaan yksikään elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Se ei välttämättä hylkää mitään, mutta luo uuden ajatuksen montaasista ja liikkeestä, joka on elokuvan perusta.

Phantom (1975)

Viimeistään Phantom osoittaa Matsumoton kiintymyksen elokuvan muodon tutkimiseen. Kauniisti, mutta karmivasti elokuvassa tutkitaan jälleen muotoja. Elokuvan tulkitsemisen avaimiin kuuluu silmä, joka saa lukuisia merkityksiä vain muutamassa sekunnissa. Noin yhdellä otoksella pystytään luomaan sille monta merkitystä: peili, kamera, ikkuna… Jokin tuossa naisen hahmossa ja hänen silmissään antaa meille kuvan ikuisesta yksinäisyydestä. Phantom ei ole vain muodon ja elokuvan tutkintaa vaan myös yksinäisyyden tutkintaa. Hiljaiseen kuvaan rannasta ilmestyy silloin tällöin hahmo, joka hetken jälkeen katoaa. Nainen tuntuu puolestaan etsivän ikuisuuden rakastaan tätä löytämättä. Tästä viestivät kuva, jossa silmä leijuu alati muuttuvan maiseman yllä ja lopun kohtaus, jossa kaksi ihmistä pyörii saman patsaan ympärillä koskaan saamatta toisiaan kiinni. Vaikka Matsumoto todella otti täysin abstraktin ja kokeilevan otteen lyhytelokuvissaan hyläten ”tarinan”, hänen tematiikkansa tuntuu pysyvän samanlaisten peruskysymysten äärellä teoksesta huolimatta.

White Hole (1979)

Kuinka pieniä ja avuttomia me olemmekaan? Olemme niin yksin ja niin kaukana, ihan kuin olisimme olemattomia. White Hole vie läpi avaruuden tutkien jälleen muutosta, mutta aiheuttaen samalla pakahduttavan tunnereaktion katsojassa. Emme tiedä tarkalleen, missä olemme ja minne menemme ja sehän meitä elämässä juuri eniten pelottaakin.

Shift (1982)

Matsumoton tematiikka saa suurimman ilmauksensa samalla, kun liikumme ymmärryksemme rajoilla. Me näemme muutoksen, me näemme muodon ja sen liikkeen, sen olemattoman liikkeen. Minkälainen tämä maailma olisikaan, jos muutamaa kohtaa muutettaisiin? Liike saa aikaan taitavia illuusioita, jotka muokkaavat käsitystämme paikasta, tilasta ja tietenkin olemuksesta, joka luo muodon. Matsumoto paljastaa elokuvallisia totuuksia tai lähinnä luo edellytyksiä niiden tutkimiselle. Katsoja on tutkija siinä missä hänkin on. Hän esittää tutkimuksensa tulokset ja me luomme omat käsityksemme ja jatkamme hänen työtään.

Shift osoittaa, että elokuvassa ei todellakaan ole pelkästään kyse yhdestä ulottuvuudesta. Se on monimuotoisempaa kuin luulemme ja se on täynnä mahdollisuuksia ja normeja, jotka on sisäistettävä ja ehkä murrettava uuden kehityksen tieltä. Onko videotaide loppupeleissä kovinkaan erilaista elokuvasta itsestään? Toinen voi tutkia toista. Matsumoto ei koskaan luo normeja tai sääntöjä vaan osoittaa miten niitä murretaan. Hän inspiroi ja juuri tällaisen inspiraation siivillä elokuvataiteen on mahdollista ottaa uusia, kriittisiä askelia.

* Matsumoton lyhytelokuvat löytyvät YouTubesta, suurimmaksi osaksi.